Teksti: Johannes

Kuvat: Johannes & Antti Oksanen

Aiemmin oli
tullut paljon lunta, mutta ei enää lähes viikkoon. Nollaraja kohosi kohti
viittä kilometriä ja oli luvattu 4 päivää täydellistä keliä. Nyt jos koskaan.
Mörkö voisi nyt antaa kulkijoiden mennä?

Borellin majalle
on noin kilometrin verran nousua ja ylipakatut kantolaitteemme pullistelivat
Italiaa parhaimmillaan: nebbioloa Piedmontesta, lähes kilon köntsä juustoa
vuorten laitumilta ja kaksi tuhtia leipää. Sitä tummempaa, jota ei usein näistä
maista saakaan. Kevyt reppuni oli reikiintynyt kiviä vasten ja revennytkin
kertaalleen pakkausjännityksessä. Liimaa ja jeesusteippiä. 

Oli jo pimeää
kun saavuimme majalle. Paikalla ei ollut eläviä sieluja. Kuu loi valjua valoa
täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeää taivasta vasten piirtyi Peuterey Noiren
rikkonaisen eteläharjanteen siluetti. Majalta löysimme parhaan kohtaamamme
kuvan Peuterey Integralen alkuosan kiviharjanteesta. Viivalla merkitty tie
kulkea. Tankkasimme vielä kuvia ja tekstejä reittikuvauksista mieleemme.

 Herätessäkin oli
pimeää. Söimme iltapalan tähteitä niin paljon kuin jaksoimme. Reitin alkuun
johtavassa kivikossa pysähdyimme jokaiselle purolle juomaan. Topossa uhkailtiin
ensimmäisten päivien kuivuudella. Aurinko nousi valaisten tulevien päivien
maastoa. Hyvä. Reitin alku on tuossa ja tuosta tuon vaaleamman kohdan jälkeen
lähdemme kaartamaan oikealle jättäen Pointe Gamban siirtyen kiipeämään Pointe
Bifidan itäseinämälle.

Mittasuhteet
olivat valtavat. Eteläharjanteen alusta reitin ensimmäinen osan loppuun
Peuterey Noiren huipulle on korkeuseroa 1200 metriä ja kiipeilymetrejä noin
2000. Lukuisia laskeutumisia ja kalliotornien kiertelyä milloin idän ja milloin
lännen puolelta. Pelkkä alkuosa on siis aiemmin kiipeämäämme Innominata
-harjannetta pidempi. Ja vasta tämän jälkeen alkaisi varsinainen seikkailu. 400
korkeusmetrin ja noin kahdentoista köydenmitan laskeutuminen suoraan
jättiläisen ilkeään kitaan. Ja edelleen kiipeäminen hammas hampaalta takaisin
kohti valoa. Ensin Peuterey Blanchen huipulle ja sieltä edelleen polvistumaan
korkeimman eteläseinämän eteen.

Repussamme oleva
runsaan kolmen päivän ruoka, vesi, lämpimät vaatteet, yöpymisvarusteet ja ylävuoristoa
varten tarvitsemamme kiipeilyvarusteet painoivat julmetusti. Viidennen asteen
pungerruksissa sai työskennellä tosissaan. Liidasin ensimmäiset 600
korkeusmetriä. Pääasiassa irtonaista loivaa kiipeilyä ja yhden kiinteämmän
laatan poikkikulku ilman mainittavia varmistusmahdollisuuksia. Hieman
suunnistusvaikeuksia. Antti jatkoi ja pääsimme kohta Bifidan seinämälle. Mutta
jo täällä yön hirviöt yllättivät meidät ensi kerran. Olimme paljon hitaampia
kuin kuvittelimme. Löysimme yöpaikan, jota siivotessamme koko yöpaikan
muodostama kookas kivilaatta liikahti uhkaavasti. Sulatimme vedet seuraavaa
päivää varten ja söimme loput juustosta, makkarasta ja leivän jämän.
Siksak-ommelta muistuttavalla kivisellä alustalla uni oli katkonaista.

Aamulla heräsimme sarastukseen ja jatkoimme matkaa. Päivän
kiipeily oli laadullisesti parempaa, mutta sisälsi paljon laskeutumisia ja oli
paikoitellen teknisesti vaikeampaa. Jouduimme kiipeämään varsin paljon köydenpituuksittain
ja jonkun kohdan kiipesimme repun jälkikäteen perässä kiskoen. Kuten
edellisenäkin päivänä sää oli ennusteen mukainen. Täydellinen. Pilvettömältä
taivaalta paistava aurinko ja täysin tyyntä. Ja taas yön möröt mylvivät yhä
uhkaavammin ja uhkaavammin. Jäimme suosiolla toiseksikin yöksi Peuterey Noiren
eteläharjanteelle. Illalliseksi kuivattu pussiruoka. 500 kilokaloria.

Nukuimme pommiin. Oli jo valoisaa kun heräsimme ja olimme
hukanneet useamman arvokkaan valoisan tunnin. Aamupalaksi energiapatukka.
Jatkoimme matkaa. Jonkun ajan kuluttua seisoimme Peuterey Noiren kauniilla
huipulla täydellisessä säässä. Salamanlyömä Madonna-patsas hymyili
rauhoittavasti Courmayeriin katsellen. Valoisaa oli vielä runsaasti ja
sulatimme pienistä lumilaikuista vesipussit täyteen. Ruokaa oli vielä 1 kuivamuona
ja kymmenkunta energiapatukkaa tai geeliä per nuppi. Sää ja sääennuste olivat
hyvät ja päätimme jatkaa. Tiesimme olevamme paljon nopeampia kun reppu kevenisi
ruoasta ja kovista kengistä ja lisäksi maasto piti olla helpompaa. Lämpimät
vaatteetkin olisivat päällä eli pois selästä.

Ja niin lähdimme sukeltamaan alas monsterin kitaan. Tämän
jälkeen järkevää pakotietä ei enää olisi. Harjanteen molemmin puolin valuvat
jäävirrat ovat kehnossa kunnossa. Brenva idässä ja Freney lännessä. Ainoa
kunnon tie alas olisi kiivetä ylös Mont Blancin huipulle. Edessämme oli tusinan
verran laskeutumisia. Laskeuduimme mahdollisimman lyhyinä köydenpituuksina
välttääksemme laskeutumisen ongelmia. Aluksi seinämä oli selkeä, vaikkakin
varsin jyrkkä ajoittain suorastaan päälle kaatuva, mutta muuttui laskeutuminen
laskeutumiselta pelottavammaksi, irtonaisemmaksi ja kylmemmäksi.

Ankkurit olivat pääasiassa hyviä alppitapauksia: Pari kunnon
hakaa ja nauhaa ristiin rastiin. Osaa nauhoista olivat yli poukkoilleet kivet
tosin pahoin vahingoittaneet. Kuuden tai seitsemän laskeutumisen jälkeen
laskeuduimme alaviistoon kiipeilijän vasemmalle jäiseen kylmään kuoleman
hormiin. Aurinko porotti harjanteeseen hormin yläosan tietämille ja välillä
sulavan lumen mukana putosi kiviä kohti kilometrin alempana odottavaa Brenva-jäätikköä.
Onneksemme Freneyn puoli säästyi pommitukselta. Oli vain – kuin jotain odottava
– hiljaisuus. Valopilkkuna laskeutumisten keskeltä löysimme
pingviinilaastareilla suljettuja lukottomia sulkurenkaita. Tiesimme taas mitä
seurata.

                   

Tarina jatkuu..