Teksti: Johannes
Kuvat: Johannes & Antti Oksanen

Peuterey Integrale seikkailun alkuosan löydät täältä;

https://blogbook.adventurepartners.fi/2013/10/peuterey-integrale.html

Tunti toisensa jälkeen etenimme pimeässä yhtä matkaa muutama
kymmenen metriä köyttä välissämme. Keskityimme pitämään itsemme lämpimänä ja
reitillä. Onneksi olin luonut mieleeni kartan jota seurata. Jossain vaiheessa
vaihdoimme jääkiipeilykengät ja raudat jalkaan saavuttaen vihdoin noin 100
metriä korkean lumirännin, joka veisi meidät Dames Anglaisen pohjoisessa
notkossa odottavaan sateensuojaan. Saavutimme piskuisen majan aamuyöstä.
Tavallisesti notkossa ei ole lainkaan lunta kesäisin, mutta nyt jouduimme
potkimaan majan oven edestä 30 cm lunta saadaksemme oven auki.

Valmistimme viimeiset pussiruokamme lisäten joukkoon pari
kourallista bivyltä löytämiämme makaroneja. Noin kahdenkymmenen tunnin
mittaisen päivän päätteeksi vaivuimme sikeään uneen laittaen herätyksen kahden
tunnin päähän menettääksemme valoisaa kiipeilyaikaa mahdollisimman vähän.
Aamulla sulatimme vettä ja käytimme loput majalta löytämistämme ruoka-aineista
eli yhden teepussin sekä noin 20 grammaa maitojauhetta.

Parin tunnin unien jälkeen täytyi taas jatkaa matkaa. Kallio
valui vettä ja näkyvyys oli heikko. Antti kulki alkuun edellä. Noin sadan
metrin poikkikulku hyllyjä etsiskellen ja sitten ylöspäin kaartaen. Alkuun
Antti lähti väärään kuruun ja hukkasimme kallisarvoista aikaa. Heti perään tein
itse saman virheen. Tunteja kului hukkaan sumuisessa lumen kuoruttamassa
ympäristössä. Näkyvyys oli pahimmillaan vain 10 metriä. Kuljin eteenpäin raudat
jalassa ja pääasiassa hanskoilla märästä kalliosta kiinni pitäen. Löysimme
vihdoin oikean tien ja pääsimme takaisin harjanteelle. Lähdimme kiertämään
korkeaa jyrkkää kalliomuodostelmaa oikealta ylittäen loputtoman tuntuisia
kallioharjoja ja niitä katkovia lumikuruja.

Toinen jääraudoistani hajosi. Kengän kärkeen tuleva
metalliosa katkesi. Korjasimme sen remmivirityksin ja pikkuhiljaa teimme
tuotekehitystyötä raudan irtoillessa ja vääntyillessä valtoimenaan.

Muistamani mukaan tässä vaiheessa seuraamme liittyi kolmas
henkilö: Näkymätön Liidaaja. Olin kiivennyt edellä käytännössä viimeiset kolme
pitkää päivää ja otin mielelläni uuden ystävämme neuvot vastaan. Tuolta voi
mennä, tuo lohkare on irtonainen ja niin edelleen. Kiipeily oli erittäin
irtonaista, lumista, märkää ja vaikeaa varmistaa ja Anttikin tunnelmoi Gaston
Rebufattia mukaillen: ”Mahtavaa kun jokainen ote on kuin lipaston laatikko:
Täynnä yllätyksiä.”

Pääsimme yöksi Peuterey Blanchen harjalle noin neljään
tonniin. Tasoittelimme lumesta tasanteen, ja tuulen suojaksi nostelimme
kiviä reunukseksi. Koko yön tuuli siirteli hitaasti satelevaa märkää lunta
edestakaisin. Bivipussin suu piti pitää kiinni ja sisään kondensoitui
kosteutta. Alkoi tulla kylmä.

Viidennen kiipeilypäivämme aamu valkeni valjuna. Näkyvyyttä
ei juuri ollut. Söimme aamiaiseksi puokkiin toisen jäljellä olevista
geeleistämme. Lähinnä lumikiipeilyä. Kun pinta meni kovaksi minulla oli
hankaluuksia, kun en voinut potkia lainkaan hajonneen raudan kärkipiikeillä.
Antti kulki edellä ja potki askelmia minuakin varten. Blanchen kuuluisalla
puolikuunmuotoisella harjanteella helikopteri kävi morjestamassa. Chamonixin
ystävät olivat huolissaan ja eivät tienneet henkilöitä joille viestimme.
Informaatiokatkos ja sikaritkin lopussa…

Nakkasin vahingossa topot menemään. Onneksi sitä oli
tankattu.

Peuterey Blanchen toiseksi viimeisellä laskeutumisella köysi
jumittui. Kiipesin prusik-varmisteisesti ylös irroittelemaan. Ja saimme köyden
alas. Ja sitten toinenkin rautani hajosi Blancin seinämän alussa. Camp is for
camping. Aloin toivoa reitiltä pois pääsyä.

Liidasin reitin viimeiset mikstapätkät ja oli Antin vuoro.
Enää reilut 800 korkeusmetriä Blancin toppiin. Seurasin vain ylös häviävää
köyttä. Varpaissa ei ollut enää tuntoa.

Jossain vaiheessa tuli hämärää ja sitten pimeä. Seurasin vain ylös häviävää köyttä. Välillä nukahdin jos Antin eteneminen oli hetkeksi
katkennut. Muistutin itselleni, että running belayssa ei ole hyvä nukahtaa.
Parissa kohdassa oli kovaa alppijäätä ja hajonneet jäärautani eivät alkuunkaan
toimineet. Jouduin lukemattomia kertoja potkimaan vinksottavaa rautaa suoraksi
ja pariin kertaan vääntämään rautaa takaisin kengän alle. Todella kiusallista.

Alkoi tuulla kovaa. Seurasin vain ylös häviävää köyttä.
Kakkostellessa edes Näkymättömästä Liidaajasta ei ollut seuraa.

Tulin viimeisen töyrään yli Mont Blanc de Courmayerin
huipulle. Tuuli oli erittäin kova. Köysi soi ja reissussa keventynyt tuntui
lähtevän ilmojen teille.

Jatkoin edellä kohti Ranskaa. Muistin reitin varsin hyvin 7
vuoden takaiselta Innominatan nousulta. Kalliotöppyrät vasemmalta kiertäen.
Blancin toppiin. Syvä polku alaspäin ja kova tuuli. Antti kompasteli perässä ja
keräsi itseään 10 min välein. Jossain vaiheessa valehtelin että Gouterin
majalle on enää vartin matka.

Loputonta alaspäin kävelyä. Tuntui ettei juuri väsyttänyt,
mutta huomasi kuitenkin hoippuvansa.

Tulimme majalle kello 3.30 aamuyöstä. Ensimmäiset Blancille
lähtijät olivat pihalla kiinnittäytymässä köysiin ja viimeiset aamiaisella.
Antti kysyi vuorossa olevalta ilopilleriltä hänen kotikielellään, että joskohan
olisi mahdollista saada aamiaista. Ei ollut.

No ilostutimme toisiamme kuvaamalla varpaat ja sormet.
Pullon vettä laupias ranskalainen meille soi.

Parin tunnin unien jälkeen laahustimme laaksoon, etsimme
saunallisen hotellin, saunoimme, otimme reklamaatiokuvat ja lähdimme syömään.