Teksti: Sini Veuro

Kuvat: Sini Veuro

Olen viettänyt kaksi peräkkäistä vappua Bohuslänissä. Early season –kokemukset sinkkupitsien trädimekasta ovat vaihtelevat: itkua ja hampaiden kiristelyä mutta toisaalta myös laadukkaita reittejä hyvällä kivellä, hienoja paikkoja ja kivaa stimmunkia. Ongelma on se, että Bohusin kiipeily on timakkaa ja olen kehittänyt itselleni kammon lähteä siellä reiteille köyden terävässä päässä. Tänä vuonna on kolmas kerta suunnata Ruotsin länsirannikolle ja tällä kertaa otan eri lähestymistavan. Päivitän kiipeilyseuran: pakkeja ei voi ottaa, koska kukaan ei lupaa kiivetä ylös ja siivota sotkujani. Toisin sanoen, mies jää kodinlämmittäjäksi ja minä lähden reissuun omaa kiipeilytasoani vastaavan mutta sitäkin hersyvämmän Helin kanssa. Muukin reissuseura on sellaista, että uskallan ehdottaa Bohusin helpoimpia kallioita vierailukohteiksi (lue: olen kieltäytynyt lähtemästä ellei helpoilla kaltseilla käydä). 

Päivä kääntyy sateen kautta illaksi ja palaamme majoitukseemme Lysekilin keskustaan. Bohuslänissä on monia vaihtoehtoja majoittua mutta jokamiehen oikeuksia on rajoitettu sen verran, että telttailu metsässä on hankalaa. Kiipeilyhenkistä majoitusta on tarjolla Klättertorpenilla, jossa on leirintäalue ilman suihkuja ja ulkohuussilla. Vaihtoehdoksi telttamajoitukseen siellä tarjotaan itse torppaa, jossa voi köllötellä katon alla ja tutustua torpan laajaan kiipeilyjulkaisuvalikoimaan. Toinen saman henkinen majoitus on paikallisen kiipeily-yhdistyksen tönö. Muuta en osaa siitä sanoa, koska en ole kokeillut. Tukholmalaisilta olen tosin kuullut kalliolla, ettei sielläkään ole suihkua. Mukavinta on kuitenkin ehkä varata jokin mökki tai huoneisto alueelta. Off seasonin aikaan ovat edullisiakin, ja jos hieman tiivistää, 7 hengen majoitukseen saa tungettua 11 kiipeilijää. Mökissä/huoneistossa on myös vähemmän punkkeja kuin esimerkiksi nurmikolla…

Seuraavana päivänä suuntaamme kohti Nordens Arkin kalliota, josta olen nähnyt kuvia ainakin paikallisen kurssitarjonnan yhteydessä. Aiempi kiipeilyseurani ei ole innostunut kalliosta ja täytyy kyllä myöntää, että se muistuttaa hieman pulkkamäkeä. Täältäkin on kuitenkin kehuttu erästä 4 linjaa (Ödhumla), ja Helin huutaessa jippiaijeetä reitillä kumpikin käsi yhtä aikaa ilmassa, uskon, että kiipeily on släbiydestään huolimatta hienoa. Onhan se. Ja reitissä on jopa negatiivinen alku! Itse kärvistelen vieressä olevan 5 ylös eikä siitä sen enempää.

Seuraavaksi hyppäämme ulos lestistämme, kun suuntaamme muutaman kilometrin päässä olevalle Svanebergetille. Olen kertonut Sonjalle hienosta linjasta, Bergkristens polkasta (6-), ja mielenkiinnonsiemen hänessä on itänyt lähetyshaluksi. Linja halkoo diagonaalisti kallion ja sen huomaa jo kaukaa. Paikka on aika kostea mutta pienet valutukset eivät nyt saa häiritä. Sonja lähtee ”hienoo on, mutta eikö tää koskaan lopu” –jatkuvalle halkeamalle ja itse lähden valssamaan Bohusvalssin (6-) kanssa. Sonja saa rytmistä kiinni ja taipuilee partnerinsa kanssa sulassa sovussa toppiin. Oma Bohusvalss-linjani näyttää hienolta alhaaltapäin katsottuna. Selvä halkeama läpi feissin, sormikokoa. Kämmään varmistusten kanssa eikä kruksin (?) alle jää asennettavaksi luottamusta herättävää piissiä. Päässäni soi Haimin kipale Falling:

Don’t stop, no, I’ll never give up

And I’ll never look up, just hold your head up

And if it gets rough, it’s time to get rough ….

But now falling, falling, falling …

Aikani biisiä korvien välissä soitettuani sanon tutut sanat: Ota siihen! On sight on mennyt. Se ei vielä harmita. Harmittaa, että en pysty ottamaan helppoja pakkeja. Linjan sijainnista johtuen yläköyden vienti on hankalaa enkä pääse oikein pakenemaankaan reitiltä. Muutaman metrin päässä on puu, mutten voi svingata siihen ylimmän piissini varassa. Se hiertyy jo nyt ulos halkeamasta vaikken uskalla kuormittaa sitä kokonaan. Tähän tarvitaan nyt tsemppari, ja onneksi minulla on sellainen. Heli löytää taikasanat ja maanittelee minut jatkamaan, kun olen hieman venkslannut kamoja luotettavimmiksi. Pääsen reitin lopun puhtaasti ylös ja lopun käsijammeihin kurkkailen, sillä olen omin silmin nähnyt kalliolla edellisvuona kyyn ja käärmeistä varoitellaan topossakin. Varmistan erinäisiä ääniä päästelevän Helin ylös ja huomaan, että köytemme mantteli on rikki ja ydin näkyy ikävästi. Illalla meillä on enää noin 45 metrinen köysi ja saitin mömmiminen alkaa harmittamaan.  

Bohuslänissä 60 metrinen köysi on hyvä, sillä useat reiteistä ovat suomalaiseen makuun pitkiä. Yli 40 metrisiä reittejä on paljon ja jos ständin haluaa tehdä kallion päällä mahdollisesti olevaan puuhun, tarvitsee köyttä muutamia metrejä lisää. Sadepäivän jälkeen palaamme kiipeilyn pariin Galgebergetillä ja saamme tuta köytemme lyhyyden. Alkuverryttelyjen (tyttöseikkailukiipeilyä ja hihitystä) jälkeen hyppään taas ulos lestistäni ja katson silmästä silmään sitä, mikä aiemmin ohitseni vilahti. Linjan nimi on DNA enkä osaa sanoa, miksi se on jäänyt vahvasti mieleeni ensimmäiseltä Bohuskerralta. Alku oli mielestäni sietämätön liidimielisesti ajateltuna mutta loppu toisaalta niin ihana. Sidon köyden kiinni ja jännityksestä puhkuen lähden selvittämään oman perimäni kykenevyyttä linjalle. Perimäni on soveltuva. Päädymme ratkaisuun, että teen matkalle väliständin alkuosasta selvittyäni, varmistan taas outoja ääniä pitävän Helin ständille ja jatkan reitin loppuun vasta sitten. Näin ollen saamme köytemme riittämään kallion päällä olevalle puulle eikä minun tarvitse virkata reunalle luomuankkuria. Lyhyt köysi aiheuttaa myös omat säätönsä laskeutuessamme.

Illalla ajamme uudestaan vielä Vettekullanin alle ja aamulla valuttaneet reitit näyttävät kuivuneen. Sonja antaa oman yrityksensä hänen mieltään vaivanneelle Jum jumille mutta valitettavasti seiskagraadi odotuttaa vielä itseään. Vieressä on onneksi lohdutukseksi Tröttmössans tystnad (6-). (Ihan vinkkinä, se vitonen Skitrännan on nimensä mukainen yhdestä tähdestä huolimatta.)

Viimeinen aamu valkenee majoituksen siivouksen merkeissä ja aamupäiväksi suuntaamme louhintauhan alla olevella Skälefjällille. Kärrytiellä olevat lätäköt ovat vielä jäässä, koska aurinko tavoittaa Skälefjällin harmaan graniitin vasta iltapäivällä. Paikallinen pappakin varoittelee meitä kylmästä kelistä. Kiipeilyäni voisi luonnehtia enemmänkin trädipiissien asennustaidon testaamiseksi enkä voi väittää pääseväni flow-tilaan kiinni. Skälefjällistä minulta jää moni hieno linja kuten Granitbiten (7-), En liten bit granit (6) ja Björnbärssnårigt (6) kiipeämättä. Tällä kertaa ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että linjat odottavat siellä kiipeilijän kasvamista, sillä kallio on louhintauhan alla.

Aika on ajanut vierellemme ja suuntaamme viimeiselle lounaalle Galgerbergetin vieressä olevalle punaiselle tuvalle eli Röe Gårdiin. Sikäli mikäli Bohusiin on menossa, kannattaa kahvilaravintolan aukioloajat tarkistaa ennakkoon, että voi varmistaa pääsevänsä osuuksille kakuista ja muista herkuista. Tällä kertaa istumme Röe Gårdissa sulassa sovussa vappua juhlivien kaulus- ja neulepaitoihin sonnustautuneiden ruotsalaisperheiden kanssa. Ennen lähtöä Oslon lentokenttää kohti teemme vielä pikaisen kävelyretken Hallindenin massiivin juurelle. Priesmasterilla (6-) on kaksi kiipeilijää ja aiemmin mielestäni sekavan oloinen linja näyttää nyt aivan selvältä. Paniikiltani en siis ole hahmottanut, kuinka halkeama feissiä halkoo ja yhtäkkiä huomaan miettiväni, että jos ehkä kuitenkin… sitten ensi kerralla (toim.huom. tämä ei ole lupaus). Kumarramme vielä Ettanille ja Afterburnerille (7-) ja keskustelemme Terassväggenillä olevasta käsijammihalkeamasta Pekkas diplomtur (6). Auton ikkunasta vilkutamme toiselle Bohuslänin suurelle klassikolle Hällerille. Topossakin mainittu Hällersyndrooma on kohdallani niin suuri, etten ole halunnut kaltsilla tällä kertaa edes käydä. Kuitenkin, kun muistelen, Mallorol (6-) kohteli minua hellästi kiivetessäni sen joskus aiemmin Juhan perässä toppiin. Moni muukin hieno paikka jäi tällä kertaa käymättä, yhden mainitakseni Välseröd. Mukana on kuitenkin kokemus muutamasta uudesta kalliosta enkä ole ollenkaan pettynyt reissuun vaan voisin väittää, että nähtävissä oli tekemisen meininki, jota olen kaivannut.

Helppojen reittien metsästys Bohuslänissä on siis onnistunut ja olen päässyt edes hieman terävään päähän kiinni. En voi väittää, että kammo alueen reittejä kohtaan olisi tyystin kadonnut mutta ainakin sen vierelle on kasvanut uteliaisuus ja ehkä halukin. Ruotsin reittien sanotaan yleisesti olevan yhtä pykälää helpompia kuin Suomen vastaavien graadien, mutta mielessäni säilyy kunnioitus Bohusin reittejä kohtaan enkä lähde niitä sandbaggäämään ennen kiipeämistä. Lopuksi vielä reissuseurakiitos hersyvälle Helille, kotletti-Sonjalle ja tukipilari-Ilarille.

Topoasiat eli Klättertorpets guide till Bohuslän:

https://www.facebook.com/groups/391522367557471/?fref=ts

Klättertorpetin yleistä infoa:

https://www.facebook.com/pages/Klättertorpet/126521404048536?fref=ts

Röe Gård:

www.roegard.nu

Mökinvuorausta:

www.stugsommar.se