15.7.2013

Paluu isoon paratiisiin

Teksti: Miia

Kuvat: Miia ja Toni

Vuodenvaihteessa tutustuimme Aostan laaksoon
ja Gran Paradisoon jääkiipeilykohteena, nyt keskikesän juhlan aikaan oli
kallion vuoro. Kiipeilytutuillamme Terhillä ja Arilla oli helppo homma ympäri puhua
meidät juhannusreissuun ja majoittumaan heidän vakiokohteeseensa La Maison de
Noéhen Arnadin pikkukylään Aostan itäpuolelle. Maison de Noé osoittautuikin
aivan oivaksi pääkallonpaikaksi sekä sijaintinsa että sen vuoksi, että paikan
isäntä on UIAGM-opas, joka tosin guidaa pääsääntöisesti enää omia vieraitaan ja
kavereitaan.

Arnadin ruusu

Maison de Noè

Jos majapaikka oli aivan oiva, niin sitä ovat
Aostan laakson kiipeilymahdollisuudetkin. Meillä tosin oli tällä kertaa varsin
rajallinen määrä päiviä, ja lisäksi kinttumme viskoivat kapuloita rattaisiin
siinä määrin, että portaitakin oli vaikea kävellä, kiipeilystä nyt
puhumattakaan. Näin ollen ehdimme tutustua viiden päivän aikana vain kolmeen
Arnadin lähikohteeseen sekä Valle dell’Orcoon noin tunnin ajomatkan päässä
Arnadista, Gran Paradison eteläreunalla. Jos et ole vielä Valle dell’Orcon
nimeä kuullut, niin suosittelen painamaan sen mielen syvimpiin sopukoihin ja
olemaan koskaan sitä unohtamatta. Se on nimittäin Yosemiten italialainen
pikkuveli Mellon-laakson lisäksi!

Majapaikkamme

Maison de Noèn pihapiiri

Ouvert

Mutta ennen kuin päästään asiaan, pitäydytään hetki sporttihommissa. Koskapa saavuimme pelikentille puolen päivän maissa, eikä meillä ollut vielä autoa käytössä, suuntasimme ekana päivänä Arnadin lähikaltsille Gruvieraan. Gruviera on paikallinen sporttikaltsi, jolla on maksimissaan kolmen kp:n mittaisia linjoja ja, mikä varsin erikoista, jokunen pultattu halkeamakin. Kivi on kompaktia grey stone –tyyppistä kitkaa, ja suuri osa linjoista joko släbiä tai vertikaalia. Kaltsi on hyvin hoidettu ja puistomainen ja, mikä parasta, kotimaisten metsiköiden itikkakakofonia puuttuu, joten piknik-eväät vain mukaan ja Proseccot kylmenemään!

Gruvierassa

Gruvieraa seurasi toinen Arnadin lähitömpyrä,
tosin mitoiltaan hivenen mahtavampi, Paretone. Paretonen reiteillä on korkeutta
piirun verran alle 300 metriä, joten kp:eitä kertyy 7-10 kappaletta. Halkeamia
ei seinämällä juurikaan ole, joten reitit ovat pultattuja, kukin tyyliinsä.
Ensimmäiset reitit on vapautettu 70-luvulla Ameriikoista rantautuneessa
vapaakiipeilyhengessä. Melko rohkeita ovat nuo ensinousijaveijarit olleet,
sillä varmistuksia on saanut kiveen varsin nihkeästi. Kivi on täälläkin
kompaktia ja varsin kitkaista, sellaista kitka- ja /tai otekiipeilyä. Me
kiipesimme reitin nimeltä Anchorage, jolla on pituutta 280 metriä. Paretonelta
alas kävellessä osuu matkan varrelle Machabyn kylä, jossa voi pysähtyä vaikkapa
maistelemaan paikallisia juustoja, makkaroita ja viinejä. Ei hullumpaa, sano.

Vanhaa kiveä

Kolmas lähikaltsi, Placche di Oriana ei
sijaitse laakson pohjalla, vaan noin 1.500 metrin korkeudessa. Reitit sen
sijaan ovat suht matalia, maksimissaan 170-metrisiä. Kivi on edelleenkin hyvää
ja kompaktia släbiä. Meillä oli edellisiltana ollut eräänlainen keskikesän
juhlistus, joten leppoisa, lyhyehkö reitti ja raikas vuoristoilma olivat varsin
passeli juhannuspäivän kombinaatio.

Sadepäivä partsilla

Reissun aivan ehdoton kohokohta huippukivan majoituksen lisäksi oli kuitenkin Valle dell’Orco, liki 60 kilometriä pitkä laakso, joka asettuu lännessä Colle del Nivoletin ja idässä Cuorgnèn kaupungin sekä pohjoisessa Gran Paradison massiivin välimaastoon. Orco-laakson kiipeilyreitit puolestaan löytyvät valtaosin Ceresole Realen ja Noascan kylien väliltä noin 1.200-1.500 metrin korkeudelta. Mutta vielä pieni ketunlenkki ennen kuin menen asiaan. Me satuimme kuulemaan Orcosta viime vuodenvaihteen jääkiipeilyreissulla tapaamaltamme guidolta, Ezio Marlierilta. Ezio oli vähintäänkin yhtä ulospäin suuntautunut ja puhelias kuin rakas aviomieheni (An)Toni(o), joten juttua piisasi ja osoitteita vaihdettiin. Pitkin kevättä Ezio onkin lähetellyt meille videoklippejä toureiltansa, milloin putskua ja milloin jäätä. Ja hän siis suoranaisesti määräsi meidät tutustumaan Valle dell’Orcoon. Mehän marssimme ensimmäiseen topokauppaan ja ostimme Orcon topon jo talvella. Ja nyt, kun reissu vei jälleen Aostan laaksoon, oli sanomattakin selvää, että yksi päivä kiivetään siellä. Jälkiviisaus on aina helppoa, mutta olisi voitu kiivetä siellä useampikin päivä. Ei vaan viikko, eikun kuukausi.

Access asiaa

Ja vielä yksi ketunlenkki ennen itse
kiipeilyä. Kun Ceresole Realen kiipeilyparkkiksella kyselimme lähestymisbeetaa
parilta paikalliselta kiipeilijältä, totesivat he yht’äkkiä, että hei,
tuossahan on Maurizio, joka tietää nämä hommat parhaiten. Maurizio ei ollut
yhtään sen vähempi Maurizio kuin itsensä Signore Oviglia, joka on avannut
lukemattomia linjoja eri puolille Italiaa, etenkin Sardiniaan ja siihen
naapuriin Ranskan puolelle salmea, Korsikalle. Signore Oviglia on myös mies
lukemattomien topokirjojen takana, ml. Orcon topo, johon hän ystävälliseen ja
vaatimattomaan tyyliin raapusti meille omistuskirjoituksen. Sori vaan, mutta
tätä topoa ei meiltä lainaan heru.

Terhi ja Miia Paretonen alla

Ja sitten itse kiipeilyyn. Tässä ensin kriittiset mitat: Orcon kivi on erittäin miellyttävää ja puhdasta gneissiä, reitit ovat pääosin luomua mutta myös sporttia löytyy, joskin tiukkaa sellaista, halkeamat ja dihedraalit muodostavat orcolaisen kiipeilyn pääpilarit, joskin släbejäkin löytyy, kallioita on vähän alle neljäkymmentä ja reittejä useita satoja. Reittien pituudet vaihtelevat sinkkupitchistä aina reiluun 300 metriin, valtaosan multipitcheistä asettuessa 200 ja 300 metrin välille.

Anchoragen olkapäällä

Me valitsimme klassikkolinjan nimeltä Nautilus,
joka löytyy Sergent-sektorilta. Reitti on ensinoustu 80-luvun alussa ja
greidiksi sille on annettu silloin jotain UIAA-vitosen luokkaa mutta sittemmin
greidi on korjattu 6a:ksi. Pitchejä on seitsemän kappaletta ja pituutta
reitillä 270 metriä, joten melko pitkiä luikauksia kukin. Päälle kaatuvaa alkua
lukuun ottamatta reitti on joko snadisti positiivista tai vertikaalia sormi-
tai käsihalkeamaa tai dihedraalia sekä bulgeja ja blokkeja. Mutta reitin
erikoisuus on aivan ehdottomasti kp numero kolme, joka kulkee melkein koko
matkalta röörissä. Eikä missä tahansa röörissä, vaan ihan sellaisessa kaikkien
röörien äitiröörissä. Me emme edelleenkään tiedä, mikä olisi ollut oikea reitti
röörin sisällä, sillä haasteelliseksi siellä etenemisen tekivät lukuisat
chockstonet, joiden ympäriämpäri tuli luovia. Yleensähän voisi ajatella, että
chockstone on pelastus; siinä voi roikkua, sen voi slingata, sen päälle pääsee
seisomaan ja keittämään kahvit jne. jne. Mutta jos ko. murikat ovat asettuneet
siten, että Tonin kokoinen raavas mies ei mahdu ohi, niin ollaan, hmm, hankalan
paikan äärellä. Mutta todella hienoa kiipeilyä kerrassaan!

Paretonen päälaki

Machaby

Keskikesän kestit

Blacche di Orionan släbeillä

Lienee sanomattakin selvää, että Aostan laakso kutsuu uudelleen, ei vain talvella mutta myös kesällä. Etenkin, kun ennätimme viettää vain yhden päivän Orcossa! Kiivettävää jäi koko loppuiäksi, eikä tarvitse samalle reitille kahdesti mennä. Tosin saattaa hyvinkin olla, että valtaosasta pitkiä reittejä ei meidän tarvitse edes haaveilla niiden asettuessa sinne UIAA-7:n pintaan. Ja greidi ei edes ole softi, vaan kuvastaa hyvin omaa ensinousuaikakauttaan, jota Italiassa Nuovo Mattinoksi, uudeksi aamuksi kutsutaan.