Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Marko Palmu
Tänä talvena jääkautta on toden totta odotettu. Meinasi jo hermot mennä, kun vettä vaan vihmoi ja aina jos ei vihmonut, golfarit työnsi kärryjään Vuosaaren viheriöillä. Niin väärin. No, kärsivällisyys kuulemma palkitaan tai jotain yhtä latteeta, mutta niin siinä kävi tälläkin kertaa, että talvi tuli. Ja vieläpä niin yllättäen, että minulla kesti hetki muistutella mieliini, mitä kamoja jäätouhuissa tarvitaan. Tai ei edes jäätouhuissa, sillä olin menossa mestoille ihan vain fiilistelemään talven tuloa ja Pirunkallion putousta. Siinä sivussa voisin ottaa vastaan näyttökokeita, jos olisi tulijoita.
Tulijoita oli varsin mukavasti, vaikka putouksemme oli vielä hivenen ujo. Etenkin vasen laita oli ohut ellei jopa paikkapaikoin homeopaattinen mutta oikealla ja keskellä ylhäällä oli jo kivasti jäätä yläköysihommiin. Pari köysistöä liidata lipsauttelikin mutta ihan uusimpia ruuveja ei ehkä kannata vielä korkata. Viikon parin päästä tilanne on varmaan jo toinen, jos vaan maa pysyy valkoisena. Toivoa sopii, ihan mielenterveydellisistäkin syistä!
Kilkuttelijoiden lisäksi mestoilla oli myös hyvä setti ohikulkijoita ja fiilistelijöitä, minä mukaan lukien. Eikä ihme, sillä tänä vuonna jääkauden avausta on toden teolla saatu odottaa. Tuntui siltä kuin moni ohikulkija olisi pysähtynyt hetkeksi katsomaan sillä mielellä, että kas, siinähän se jääputous taas on! Touhumme ei enää aiheuttanut niin paljoa hämmästelyä kuin vuosi sitten. Tätä menoa integroidumme pian osaksi stadilaista talviliikuntagenreä, hienoa! Kiipeilylajeja verhoavaan mystiikkaan alkaa muodostua ihmisen kokoisia aukkoja sitä mukaa, kun tietoisuus lajistamme kasvaa. Kenties joku päivä kiipeilyn harrastamista ei ihmetellä sen enempää kuin kansallislajimme pesäpallon. Onko se sitten hyvä vai huono, siinäpä vasta kysymys.
Jos en siihen suorilta käsin löydä tyhjentävää vastausta, niin siitä ainakin olen satavarma, että onneksi on jääkausi. Olisi niin ankeeta, jos kalliokausien välissä pitäisi vain kiikkua sisällä. Ei sisällä tule treenailtua juttuja ja roplattua köysiä ja gearia. Ei sisällä tule viriteltyä ankkureita ja ruuvailtua sulkkareita joko kömpelöt rukkaset kourassa kirosanojen kera tai jäisin nakein kirosanojen kera. Ei sisällä tule sellaista tekemisen meininkiä ja fiilistä, eikä siellä edes syödä retkieväitä ja juoda kuumaa mehua termarista. Ilmankos sisäliikunta ei ole minua koskaan liikuttanut. Paitsi nyt, polvieni saneleman pakon edessä. Mainittakoon, että olen hurahtanut joogaan. Mutta se tuskin sinua kiinnostaa, joten antaa olla ennen kuin edes aloitan.
Tai no, jos ihan pari sanaa… Jooga on kivaa ollakseen sisäliikuntaa, eikä sitä tehdessä voi miettiä mitään muuta. Analogia (seinä)kiipeilyyn siis. Mutta alun perin yritin sanoa sitä, että jooga on kivaa, vaikka sitä tehdäänkin jumppasalissa ja joogakertoja ostetaan nimellä ”ryhmäliikunta”. Melkein kuin naisvoimistelu. Voiko enää pahemmaksi mennä? Ihan oikeesti. En yhtään ihmettele, että Tonia on ollut ihan vähäsen vaikeaa saada mukaan joogaan. Huomisenkin joogatunnin Toni on perunut jo kolmesti. Ei vaan, Tonikin on ihan oikeasti tykännyt joogasta, vaikka se onkin hyvin pitkälti naisille markkinoitua ryhmäsisäliikuntaa. Ja kyllä se aina vesijuoksun voittaa. Mikäpä ei tosin voittaisi. Jotain siinä joogassa on, sillä mikään, ei siis mikään, eikä koskaan, ole saanut minua 2-3 kertaa viikossa jumppasaliin ryhmäliikkumaan. Ei sitten mikään. Läpi tuulen ja tuiskun olen polkenut polkupyörälläni Vuosaaren uimahallille päästäkseni harrastamaan sisäliikuntaa ryhmässä muiden (naisten) kanssa. Tähän todellakin on tultu.
Jos kyseessä olisi kiipeily (tai murtsika), en pitäisi moisia oireita lainkaan liioiteltuina, vaan ihan perussettinä. Mutta koska kyseessä on naisille markkinoitu ryhmäliikunta voin vain huolestua. Onneksi kuitenkin viimeksi leikatun kintun kuntoutus alkaa lähestyä sitä vaihetta, jolloin voin hennon varovasti tarttua hakkuihini ja lähteä Pirunkalliolle yläköysittelemään. Eikä aikaakaan, kun putous on paksu kuin keskiverto munkki ja liidiharkatkin voivat taas alkaa. Ihanaa, paluuni normaaliuteen!
Miia
PS Kuvat on ottanut vanha laskukaverini Palmun Marko. Melkoinen sattuma!
