Teksti ja kuvat: Teija
Palasin juuri elämäni ensimmäiseltä – mutta toivottavasti en viimeiseltä – Nepalin retkeltä. Lähdin nöyrin ja avoimin mielin matkalle kurkkaamaan minkälainen maa tämä upeasta vuoristostaan tunnettu kehitysmaa siinä suurten Intian ja Kiinan välissä oikein onkaan. Odotin tietystikin että pääsen ihailemaan Himalajan vuoristoa ja hengittämään raikasta vuoristoilmaa.
Olen kuullut paljon tarinoita Nepalin reissuilta upeine kuvineen vuorista rukouslippuineen. Tarinoita olen kuullut tässä vuosien saatossa paljon ja laidasta laitaan. Suurimmaksi osaksi nöyriä kertomuksia vuorireissuista mutta muistan mukaan mahtuneen myös jonkun suureellisen etupainotteisesti mainostettavan vuorenvalloitussuunnitelman, jossa huiputus Mount Everestille tehtäisiin ilman ulkopuolista apua. Kunnes sitten ei huipulle voitukaan kiivetä kun paikalliset pienet varvastiksarimiehet eivät olleetkaan asettaneet fiksiköysiä reitille isojen poikien avuksi.
Tavoitteet ovat tärkeitä elämässä, ja tavoitteita on hyvä olla elämän eri osa-alueilla. Niin olen kuullut sanottavan. Vuorista innostuneet länsimaalaiset asettavat usein itselleen vuoritavoitteita. Tavoitteet vaihtelevat kovasti – kuten me jokainen ihminenkin ollaan omanlaisia. Toiselle tavoite on päästä ihailemaan vuoren huippua turvallisesti teelasillisen ääreltä kylästä, toista houkuttaa ajatus vuoren huipulle kiipeämisestä omin jaloin ja kolmas tavoittelee jotain hienoa reittiä, kiipeilyelämystä tai jotain siltä väliltä. Yhtä kaikki, kaikki nämä tavoitteet ovat ihan yhtä järkeviä tai vähän järkeviä kuin ihmisten tavoitteet ylipäänsä elämässään usein ovat.
Etenkin sille korkeimmalle vuorelle Mount Everestille haluavien tavoitetta kritisoidaan nykyisin paljon, nähdään paheksuttavana että sinne pitää kiivetä. Olisiko Everestillä pitänyt käydä 20 vuotta sitten jotta se olisi hyväksyttävää? Ja etenkin vähättelyä sekä soraääntä kuulee kun Everestille tavallisimmin halutaan kiivetä lisähapen kanssa. Usein kritisoinnin taustalla on mikäs muukaan kuin se perisuomalainen kateus. Ei välttämättä kateus siitä että ei itse ole kiipeämässä Everestille, vaan piilokateus siitä että joku toinen toteuttaa omaa tavoitettaan ja unelmaansa. Kateus lientyy hitusen jos saa edes vähän nälväistä tavoitteeseen päässyttä. Näin se menee, tällaisia me ihmiset vaan ollaan ja piste.
Nepalissa on paljon upeita vuoria, suuria 8-tonnisia mutta myös matalampia, teknisesti haastavampia ja joitain huippuja kuulee kutsuttavan jopa helpoiksi. Yhtä kaikki, ne ovat kaikki vain vuoria ja vuoren huipulla käyminen on vain vuorikiipeilyä, hauskanpitoa ja viihdettä. En näe vuorikiipeilyssä isojen poikien tai tyttöjen sankaritekoja. Egoilu tai isottelu missään muodossa ei minusta kuulu vuorikiipeilyyn. Sen sijaan ne todelliset sankarit ja isot pojat Nepalissa tuli vastaan varvastiksareissa vuoristopoluilla isot kantamukset selässään ylä- ja alamäessä. Isoista kantamuksistaan huolimatta heidän vauhti oli sen verran haipakka, että totuin jo siirtymään sivuun tietä antaakseni aina kun kantajia oli näkyvissä. Vuoristopoluilla oli kova trafikki. Autoja siellä ei ollut mutta nuoria miehiä kantamassa rakennustarvikkeita, elintarvikkeista, leveitä ovia, ikkunoita, polttoainetta ja ihan kaikkea mitä missäkin tarvittiin. Toki jakki-makupaloja, aaseja, heppoja ja meitä turreja oli myös ruuhkan keskellä. Jokunen ratsastajakin eksyi toisinaan liikenneruuhkaan.
Joskus ennen kun Suomessa sanottiin että armeijassa tehtiin pojista miehiä, niin tuossa kun katsoi noita nuoria, reippaita ja sutjakoita kantajapoikia, niin kyllä mieleen juolahti että siinä sitä tehdään pojista miehiä. Näillä nuorilla oli kyllä syvät vatsalihakset enemmän kuin kunnossa ja se oli tullut puhtaasti työtä tekemällä – eikä salilla piereskelemällä ja omaa peilikuvaa ihailemalla. Eikä siinä vielä kaikki – vaan nämä pojat vetivät mäkeä ylös ja alas tyylillä, tasapainoisin askelein, ystävällisin elein, usein jopa hymyillen. Länsimaalaisen silmään se tuntui oudolta. Kaverilla on leipä noin tiukassa, mutta se hymyilee aidosti, se ei itke yhtään eikä valita.
Olen huomannut että kaikki kaverini jotka kerran ovat Nepalissa käyneet, ovat halunneet sinne uudelleen. Ihmeellistä. Toivoin reissuni antavan minulle vastauksen tähän, mikä kiehtoo ja saa niin monen Nepalin matkaajan palaamaan takaisin. Sanomattakin selvää että Himalajan vuoristo on upea. Tuttava kuvaili että Alpit tuntuvat lähinna kuntosalilta Himalajan jälkeen. Sinänsä hauskasti kuvailtu mutta vuoriston lisäksi kyllä ihmiset on se syy miksi Nepaliin halutaan takaisin. Päätin että seuraavan kerran kun minua länsimaista tissiposkea alkaa tympiä joku työjuttu, niin muistelen hetken niitä Nepalin reippaita kantajia, niin eiköhän se ala taas työnteko tuntumaan kivalta. Hymy, ystävällisyys, rehellisyys, lämminhenkisyys ja leikkisyys ovat kuvaavia sanoja reissun aikanani kohdanneista paikallisista. Ihmiset Nepalissa tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näiden muistojen voimalla jaksaa taas ahertaa pimeitä syysiltoja talvikautta odotellessa. Mukavaa syksyn jatkoa itse kullekin toivottaen! Teija
