Teksti: Make
Kuvat: Make ja Teija
Silloin tällöin sitä ajautuu poikkeuksellinen elämykselliselle ja hienolle reitille – Strandåtinden traverse on ehdottomasti semmoinen. Andren ja Outin suosituksesta käytiin jo edellisenä vuonna Teijan ollessa vielä toipilaana yytsimässä seutuja – reitin väitetiin olevan yksi hienoimmista harjannetraverseista Norjanmaalla. Vaikutuksen paikka toden totta tekikin, päätettiin palata seuraavana kesänä ja näin oli meillä nyt selvä välipäivien pelisuunnitelma kunhan Svartisenin jäätikkökurssit saadaan pyörimään.
Strandåtinden löytyy Kjerringøyltä, joka ei ole saari vaikka lauttamatkan päässä onkin – puolisen tuntia autoilua ja pieni siivu lautalla Bodøstä pohjoiseen. Toppi on 862 metrissä, koska kyseessä on harjannerönkkökönkkö tulee verttiä yhteensä hieman toista tonnia. Matkaa kertyy parkkarilta parkkarille n. 9km, ja koko hommaan pitäisi kuulopuheiden perusteella kulua n. 12h +- pari. Kiipeilypätkät eivät ole kovin pitkiä (~15m), ja vaikeudeltaan maksimissaan Norjalaista vitosta. Skrämbläämistä onkin sitten senkin edestä. 2x50m köysillä rappeleita reitillä on 7, tai enemmän, hieman riippuu..
Lähäri alkaa varsinaisesti Låtervatnetin vaelluspolun parkkikseltä, eli täältä – mutta me löydettiin ihan säkällä aivan huippu puskaparkki 50m tietä vielä eteneepäin ja tiukka vasen kohti rantaa. Mesta on jonkinmoinen pienimuotoinen virkistysalue, löytyy paskikset, pieni tulipaikka, tilaa teltoille ja perille pääsee #isolassen tyylisellä yksivetoisella matalaprofiilikiiturilla ongelmitta. Norjalaiseen tapaan mitään opasteita tai vastaavia ei päätieltä ole – tietäjät tietää… Saatiin pitää paikka privaatisti omana samalla kun ihmeteltiin illalla hiljalleen sumuun häipyvää harjanteen profiilia.
Itse lähäri alkoi vahvana urana Låtervatnetin järvelle. Ihan kelpo polku olikin, pientä vesiputousta ynnämuuta ihasteltavaa. 1,2km vaellusreitti hyppää parista mahdollisesta paikasta seurailemansa joen yli, jatkuen molemmin puolin, ei syytä stressailla pitikö ylittää siitä vai tästä, kaikki ne sinne järvelle taitavat päätyä. Mutta varmaan vuosista ja virtaamasta riippuen hyvä yleisajatus olisi hankkiutua sinne joen nousijan-oikealle kunhan selvä tilaisuus tarjotaan. Poluista ei oikein mikään taida täsmälleen ottaen turkarttaan merkattua polkua enää seurata, joten siitä ei kannata häkeltyä… Järveltä polku sitten jatkui vähemmän vahvana, kuitenkin ihan selvästi seurailtavana, kohti Strandåtindenin kiipeilyreittejä. Alkun muutama kiviukko rakenneltu oikeaa suuntaa viisaamaan, eli lounasta. N. puolen kilometrin jälkeen tulee polussa Y-haara, jossa erkaantuvat reitin lähestymis- ja paluupolut. Tämä lähestymishaara hukkuu helposti, reitti kun kulkee osin släbillä silokalliolla ja kulutus on sen verran vaatimatonta että kulku-uran havaitseminen voi olla haastavaa. Kunhan risteys on löytynyt niin loppumatka harjanteelle ja itse reitin alkuun on aika itsestään selvää. Näillä main kannattaa myös täydentää vesivarannot sopivasta purosta loppupäivää ajatellen.
Harjanteelle nousemisen myötä alkoi stimmunki kohoamaan, oikealla avautuu upea maisema turkooseille merenlahdille ja hiekkarannoille, toisella puolella piirtyi komia pohjoisseinämä kuin Mordorista ikään – samalla syntyi ymmärrys kuinka pitkä matka traversen loppupäähän oikeastaan onkaan. Harjannetta eteenpäin, pieni alaspäin kapuaminen harjanteen vasemmalle, nousu takaisin ylös, ison kiven oikealle puolelle, puolikiusallinen tasapainohiiviskely hyllyllä jonka päälle mainittu kivi sopivasti työntyy. vaihtoehtoisesti ryömiminen hyllyllä. tästä hyppelehtiminen selvästi erottuvalle tasanteelle jossa valjaat ynnämuut kihvelit päälle ja ensimmäisen kiipeilyosuuden alkuun.
Ensimmäinen kinkama oli n. 5m, ei ainakaan nelosta vaikeampi, sain hyvin varmistettua jollain keskikoon frendillä, ei pakollista. perään pieni skrämbläys ja toinen 5-10m pieni kiipeilypätkä. Könyämistä, kävelyä, konttaamista ja ollaan ekalla topilla. Lisää könyämistä, ylös, alas, toinen toppi. Samaa lisää ja kolmannella topilla, Vestre Strandåtindillä. Matkalla taasen erinomainen tasapainohiiviskely harjanteen vasemmalla puolella, hyvä lista jaloille ja pidemmällä riittää varsi yläpuolen vaakahalkeaman käsiotteille tukea antamaan. Lyhyemmällä ei, mutta ne mahtuvatkin paremmin päälle kaatuvan kiven ja jalkalistan väliin. Pieni epätietoisuus, harjanteen päällä olevien pultereiden yli olisi ehkä päässyt, valitsimme kuitenkin kolmannen topin jälkeen selvästi oikealle puolelle alas ja eteen viettävän uran. Täältä löytyikin rappeliankkuri juuri kun sitä rupesi toden teolla kaipaamaan. Pikku laskeutuminen, ja nousu takaisin 3. ja 4. topin väliseen satulaan. nousu neljännelle topille, sieltä lyhyet rappelit ja oltiin Västre ja Store Strandåtindenin välisessä satulassa ja reitin kruxin juurella.
.
Halls Hammer, kruxipitchi, alkaa seinämän alla olevan suuren pulterin päälle könyämisellä. Suoraan ylös olisi mennyt pari ilmiselvää halkeamalinjaa, mutta helpompi variaatio näytti menevän viistoon oikealle ylös. En ole varma mistä reitti varsinaisesti ”kuuluisi” kiivetä, mutta Andren betan perusteella tämä oikean kautta kiertäminen olisi helpompi, valitsen epäröimättä sen… Kiven päältä seinämälle siirtyminen oli ehkä hankalin osuus, seinämällä odottaa kutsuvasti armo kahva käsille, mutta on juuri kiusallisesti sijoitettu hieman liian kauaksi jotta siihen suoraan ylettyisi. Pikku ähräämisellä siirtyminen seinälle, alkuun saa hyvän ykkösen kamun ja/tai kiilan viereen. diagonaalisti jalkalistaa seuraten ylös-oikealle, pikku kamu juuri kun sitä alkaa kaivata ja tyylikäs hyljepyörähdys kulman yli oikealle. Muutama helpohko muuvi, keskikoinen kamu ja kruxipätkä, josta kuiskaten vain puhuttiin, oli siinä. Helpotti. Kiipesin raukkamaisesti ilman reppua, tästä kohtaa olikin hyvä nostella köydellä reput ständille ennen kuin Teija kakkosteli perässä.
Suurpiirteiset ennakkotiedot, kova optimismi ja lapsen usko saivat mielen uskomaan että seuraavat helpohkot lenkkarikävelyt harjannetta ylös ovat se ”släbi” jota ei oikein voi varmistaa, se kyllä kuitenkin löytyi hieman myöhemmin. Ei ole kovin korkea, ehkä 10m, sen verran korkea kuitenkin että ei yhtään olisi huvittanut pudota. Eikä kauhean vaikea, mutta kun näkee että piissejä ei saa, eikä ihan osaa reittiä lukea että mitähän tuon ja tuon jälkeen tapahtuu, niin kuumottihan se kovasti. Jos ei olisi rutikuiva niin tekemättä olisi jäänyt. Halls Hammarenin alla olevassa satulassa on slingikyhäelmäankkuri, josta huhujen mukaan pääsee pakittamaan pohjoisseinää alas, joka olisi erinomainen optio jos epätodennäköisesti Norjassa sattuisi satamaan kesken kaiken.
Nuin, topissa ja kaikki hyvin. Rauhakseen eväistäistä nautiskellen ja sen enempiä kiirehtimättä vielä ihan suht järkevissä ajoin. Kertailin puhelimesta netistä löytämääni kymmenen vuotta vanhaa reittikertomusta; topista olisi ensin 45m rappeli, ja jotain epämääräistä informaatiota että rappeliankkureita on matkalla muitakin niille joilla on vain yksi 60m köysi. Hyvä homma, toppiankkuri löytyi ja peli selvä, köydet suoraksi tuuleen ja menoksi. Hieman laskeutumislinjan sivussa, harjanteen päällä, tyyliin 5m alaspäin topista näkyi kyllä polku, mutta ”se on varmaan niille jotka joutuvat tekemään useampia pikku laskeutumisia yhden köytensä kanssa”… suora linja alaspäin vei pikkuhiljaa aina vain kauemmaksi harjanteen selästä. 30m kohdalla toinen aivopuolisko oli jo suhteellisen varma että tämä ei ole se minne minä haluan mennä, toinen ilmoittaa kovalla uskolla että ihan kohta tulee se hylly josta sitten tsippailen takaisin harjanteelle seuraavan laskeutumisankkurin ääreen. Ei tullut – tuli köysien solmut. Voi perkeleen perkele. Siinä kun ihmettelin pystysuoraa märkää paskaista seinämää, 60 metriset köydet venytettynä niin pitkäksi kun ilmassa roikuskellen pystyin, hiipi mieleen suht synkkiä ajatuksia joista yksi oli se että tämähän pitää jumaroida takaisin. Atc-tyyppinen laskeutumislaite, backup prusikki ja slingi ei geariyhdistelmänä ole nopein eikä kevyin tapa nousta, mutta näillä mennään. Näin jälkikäteen mietittynä olisihan sitä voinut koittaa jotenkin teijan kanssa kommunoida että fiksaisi toisen köysistä ja vähän varmistaa toisella, niin olisi tiblockilla ja prusikilla pystynyt ehkä vähemmällä vaivalla nousemaan yhtä köyttä, mutta niin paljon kyrsi ja vähän stressasikin ettei se oikein ollut siinä mielentilassa realismia. Lähinnä olin vain kovin tyytyväinen että uskoin Teijan kuulevan huudot ”eipä löytynyt seuraavaa ankkuria, nyt kestää ja kauan”. Ja kestikin, slingi prusik-solmulla köyteen ja jalan alle vei sen 30cm ylös, atc toisella kädellä lukiten ja seuraava tahti vie siitä 10cm alas. Välillä atc alapuolella oleva backup prusikki pitää hinata yhdellä kädellä lähemmäksi. Uuh, kuuma ja vituttaa. Toisaalta myös helpottaa kun huomaa että kyllä täältä ylös pääsee tälläkin systeemillä, se vaan nyt kestää ja on suhteellisen raskasta. Aikanaan, pitkän ajan kuluttua, sitä kuitenkin sai hilattua itsensä sen n.40m ylös että pääsi köyden varassa siirtymään lähemmäksi harjanteen selkää, ja sieltähän sitten avautui nettikertomuksessa mainittu kuilu jonka alapäässä pilkotti seuraava ankkuri. No ei ollut Teijan laskeutuminen aivan suoraviivainen sekään, olinhan kuitenkin virittänyt köydet melko sivuun, josta piti tehdä laskeutumispoikkaria korsteenin toppiin. Palautetta tuli, kipakahkoakin. Ansaituksi rangaistukseksi köysilinjan kiemurat aikaansaivat sen että laskeutumisköydet eivät tietenkään vetämällä liikkuneet milliäkään. järkky pelko persíissä että onko se nyt heti jumissa, mutta kun koko painon pisti köyteen niin se liikkui sentin. Jesjesjes! Jalkalenkki-tibloc + prusikki valjaissa, koko paino köyteen, nyt se liikkuu 10cm, ei se ole jumissa, toistoa puolituntia niin johan on homma klaari. Seuraava rappeli alas, ei paha, ankkuri löytyi, reitti pois näytti selkeältä ja ressi rupee helpottamaan. Köydestä kiinni ja veto, liikkui 20cm, eikä yhtään enempää. Muistinko väärin kummasta vedetään. Toisesta veto ja 20cm. Argh, jumissa ja eikun köyttä myöten takas ankkurille, jossa odottikin oppikirjamainen solmuja syövä V-halkeama. Eipä siinä innon puuskassa viittinyt katsoa sen vertaa että olisi siirtänyt solmut ansan alapuolelle kun se kuitenkin oli heti siinä ankkurin alla… Opissa on tikanpoika tuulessa – tuleville tikanpojille etukäteisoppina että kannattaa seurailla harjanteen selkää ja huomioida chimneyn pohjalla olevan ankkurin köydenjumiutumiskohta.
Loppu menikin sitten auringon laskua ja nousua ja muuta ihastellessa, ei suurempia vaikeuksia. Yksi lyhyt ja yksi pitkä rappeli alas ja rakkakivipellon yli poistumispolulle. Paluumatkan muistikuvat liittyvät lähinnä mielen ja kitalaen karheuteen, olihan vesi loppunut jo n. 10 tuntia aiemmin ja kuulin kuinka boulderpellon alla lorisee mutta mistään ei pääse käsiksi. Reilun 18 tunnin humpan jälkeen takasin #isolassella. Teija alkoi suunnittelemaan seuraavaksi Stetindille siirtymistä, suljin asian pontevasti pois sekä korvista että mielestä.
