Viime päivinä ei kukaan ole voinut välttyä ikävältä lumivyöryonnettomuusuutiselta. Etenkin talvileikeissä viihtyville tapahtumat ovat vetäneet mielen maahan, ja suru on ollut suuri vaikka uhreihin ei henkilökohtaista sidettä olisikaan. Äärimmäisen surullinen tapahtuma.

Sitten erillisenä asiana surusta, näistä virheistä pitäisi aina pystyä oppimaan. Tutkimukset osoittavat että sen jälkeen kun joku tuttava on joutunut lumivyöryyn, ryhdistäydytään retken suunnittelussa, riskien arvioinnissa ja takamaastossa liikkumisessa. Toisin sanoen ollaan tovi nöyrempiä luonnon voimien edessä kunnes taas ajan myötä aletaan lepsuilemaan. Jokainen tekee välillä virheitä elämässä, oltiin sitten vuorilla tai muualla. Eikä sormella osoittaen syyllisiä etsien päästä puusta pidemmälle. Kuitenkin näitä olisi tärkeä käsitellä niin että onnettomuuksia pystyttäisiin ennaltaehkäisemään tulevaisuudessa.  Siinä mielessä näen että kaikki harrastajat ovat samassa veneessä.

Vuorilla liikkumiseen liittyy riskejä eikä kaikkia riskejä pystytä välttämään muutoin kuin pysymällä kotona salattujeneläimien äärellä. Toki siinä vaihtoehdossa on omat riskinsä – istuminen tappaa, masennus tappaa, yksinäisyys tappaa – ja ennen kaikkea tylsyyteenkin kuolee. Vaikkei vuorilla liikkumista täysin vaarattomaksi saa millään, silti tavoitteena omassa vuoriharrastuksessa on liikkua ja harrastaa vuoristossa luonnon ehdolla riskejä välttäen ja karttaen. Harrastaa voi hyvin monella eri riskitasolla, ja tärkeintä on että tiedostaa ja hyväksyy ottamansa riskit.

Mulla on ollut poikkeuksellisen hieno mahdollisuus viimeisen kymmenen vuoden aikana päästä liikkumaan vuorilla niin suksien, jalkaisin kuin kiipeillen eri kaveriporukoiden lisäksi monien ammattioppaiden kanssa. Olen käynyt paljon keskusteluja niin kokeneiden kuin vähemmän kokeneiden oppaiden ja harrastajien kanssa. Oma suhtautuminen kanssaihmisiin vuorilla on muuttunut paljon tänä aikana. Enää ei pelkästään kenenkään meriitit tai suuret puheet herätä luottamusta tai uskottavuutta minun suunnasta. Isottelijoiden kanssa en halua lähteä vuorille. Eniten luottamusta herättää se kaveri tai opas joka on tehnyt kotiläksynsä ja vilpittömästi sanoo että ” Ei mennä, se on vaarallista” tai  ” Mua pelottaa, haluan kääntyä alas”.  Toki pelkäämistäkin on monenlaista; pelkoa tilanteessa, jossa kuuluukin pelätä koska paikka on vaarallinen tai pelon tunnetta paikassa, joka ei oikeasti ole vaarallinen.

Jos jotain olen vuorilla liikkuessa oppinut niin kaksi asiaa; pelkääminen on tärkeää, ja pelottomuus on vaarallista. Ole vilpitön itselle ja muille. Turha esittää mitään muuta kuin mitä on, se ei oo reilua muita kohtaan ja vähiten itseä kohtaan. Nämä ajatukset mielessä hurjastellaan jälleen uuden seikkailuvuoden kimppuun. Toivotan kaikille paljon hyviä seikkailuja ja viisaita pakituksia vuodelle 2019!