Tätä juttua miettiessäni en voinut välttyä leikittelemästä
huippu-sanan kanssa tyyliin; ”huippujengin huippureissu Huippuvuorten huippuja
huiputtamaan”. Ehkä kuitenkin yritän keskittyä olennaiseen, eli kuvaamaan tämän
kevään hiihto- ja purjehdusreissua maan ääriin ilman ylimääräisiä laatusanoja.

Sail&ski reissua Huippuvuorille oli suunniteltu jo
useampi vuosi ja keväällä 2017 ryhdyttiin vihdoin tuumasta toimeen, eli
buukattiin sopiva vene
ja opas touko-kesäkuun vaihteeseen vuodelle 2018. Maken, Mikon ja Jugin lisäksi
ei ollut vaikea puhua Antti, Juha ja Harri mukaan jakamaan kustannuksia ja
täyttämään loput makuupaikat 8-hengen paatissamme. Olihan kyseessä kuitenkin
aika erikoinen hiihtoreissu.

Huippuvuoret
sijaitsee todella pohjoisessa. Pääosin hylkeiden ja jääkarhujen asuttama
saaristo on pohjoisella Jäämerellä aivan Grönlannin pohjoisosan tasalla – tämän
lähemmäksi Pohjoisnapaa ei taida juurikaan päästä astumatta kiintojäälle, joka
valitettavasti vetäytyy koko ajan kauemmas pohjoiseen, kuten hyvin tiedämme.
Lento Oslosta kestää noin kolme tuntia ja Huippuvuorille matkaajan on syytä
muistaa, että passi pitää olla mukana, vaikka Norjassa ollaankin. Tämä mitätön
pikku fakta meinasi jäädä ainakin meikäläiseltä huomaamatta ja olisi ollut
kovin ikävä todeta asia vasta Helsinki-Vantaan check-innissä. Matkaan kuitenkin
päästiin ja tuli todistettua sekin ihme, että transit Oslossa onnistuu 15
minuutissa passintarkastamisineen ja matkatavaratkin saimme mukaan samalle
lennolle. Kiitokset Norwegianille (myöhästymisestä huolimatta) ja Avinorille!
Koneesta löytyi myös oppaamme Ode!

Saavuimme saarten hallinnolliseen keskukseen
Longyearbyeniin maanantaina 28.5.2018. mahdollisen matkavarahäslingin vuoksi
hyvissä ajoin ennen seuraavana päivänä alkavaa purjehdusta. Jos jotain oli
unohtunut tai varusteissa oli puutteita, oli asia suhteellisen helppo korjata
kuntoon kylän kaupoissa joissa oli hyvin edustettuna kaikki tunnetut ja
tuntemattomat ulkoilmaihmisen merkit ja varusteet. Eikä hintakaan ole paha
vaikka Norjassa ollaankin, 
Huippuvuorilla ei näet ole arvonlisäveroa tai mitään muutakaan veroa
(paitsi tulovero 15%) eli täällä voi hyvinkin joutua shoppailumoodiin.

Tiistaina 29.5. aamulla rahtasimme varusteemme ja itsemme
satamaan mistä löytyi s/y Aleiga, alumiinirunkoinen Ovni 445 vene ja
kapteenimme Delphiné.
Delphiné on Tromsan lähellä huskeja kasvattava ranskalainen merikapteeni/valokuvaaja/seikkalijatar,
jolla on suhteellisen nuoresta! iästään huolimatta paperit toimia kapteenina
paatilla kuin paatilla optimistijollasta öljytankkeriin. Hieman arvelutti miten
Del tulee pärjäämään härmäläisten kanssa ja ennen kaikkea koko talven mieltäni
askarruttanut kysymys: onko kapteenimme parempi kapteeni vai kokki?

Ennen purjehdusta oli vielä huolehdittava siitä, että
laiva on lastattu asiallisilla provianteilla eli ruokaviinit sekä ankkurointi
ja after ski oluet piti vielä hakea paikallisesta Norpoletista. Jiippijallut*
oli tuotu toki ihan Alkon hyllystä. Nordpoletista (paikallisen Coopin nurkka)
saa ostaa verotonta alkoholia lentolippua vastaan rajoitetusti eli väkeviä sai
ostaa yhden litran ja olutta 24 tölkkiä (ei väliä onko 33cl vai 50cl). Viinin
ja tupakkatuoteiden suhteen ei tuntunut olevan mitään muita rajoituksia kuin
oma sieto- ja kantokyky. Viimeinen lounas maissa ja sitten vesille!

Purjehdimme mukavassa myötätuulessa ulos satamasta ja
Adventfjordenista Spitsbergenin (Länsisaari) melkein halkovalle Isfjordenille
ja pian myös matkapuhelinverkon ulkopuolelle. Ensimmäinen etappimme oli
Trygghamna, Isfjordenin suulla, vuonon pohjoisrannalla, jonne saavuimme noin 5
tunnin purjehduksen jälkeen.

Aamu sarasti….tai ei niin voi sanoa… vuorokauden ajat
tarkistettiin tarvittaessa kellosta, sillä aurinko ei laske ollenkaan
huhtikuusta elokuuhun noilla leveysasteilla. No, aamulla kuitenkin herättiin ja
tehtiin kaksi havaintoa: rannalla loikki nälkäinen naali ja yön aikana topit
olivat menneet sinkkiin. Matkapuhelinverkon viimeisillä signaaleilla poimittu
tuorein säätieto kertoi, ettei säässä ole odotettavissa parannusta, joten
ryhdyimme valmistautumaan rantautumiseen. Delphiné kuskasi meidät parissa
erässä pienellä kumiveneellä rantaan kaikkine kampsuinemme. Huippuvuorilla ei
ole asiaa maastoon ilman asianmukaista varustusta ja tämä tarkoittaa sitä, että
normaalien hiihto, lumiturvallisuus ja jäätikkövarusteiden lisäksi
retkikunnalla oli aina mukana kivääri ja valopistooli. Pian alkoikin rannasta
kuulua pauke kun Ode testaili lainakivääriä ja opetteli tähtäämään ilman tähtäimiä – ilmeisesti ne eivät ole tarpeen,
sillä kohdattaessa jääkarhu

se pyritään tietysti ensisijaisesti pelottelemaan kauemmas.
Hmm, siis eläin jolla ei ole luontaisia vihollisia….

 Nousimme pitkän laakean jääkentän päässä Daudmannenin
(770m) rinteelle, kunnes osuimme pilveen (eli siis sumuun, koska pilvi, joka
koskee maata on sumua!). Lasku flatissa valossa oli hyvästä lumesta huolimatta,
no kaikki tietää mitä se on!

Rannalla Antti näytti esimerkkiä ja suoritti
paluukuljetusta odotellessa dipin Jäämeressä. Erinomainen idea yleisen
mukavuusindeksin kannalta, koska veneen makeavesitankit eivät riittäneet
suihkutteluun ja kapu olikin kehottanut meitä varautumaan Savettien kera
purjehdukseen. Nöyrä pyyntö oli myös välttää keinokuituja alusasuissa, mutta
Merinomiehiähän me kaikki olemme. Me muut olimme sitä mieltä, ettei ensimmäinen
nousu vielä herryttänyt kunnon hikeä, ja tyydyimme Savettiin ja irlantilaiseen
suihkuun.

Veneessä Delphiné oli kattanut meille maittavan
kala-aterian ja tehnyt reittisuunnitelmia. Ankkuri nostettiin heti ylös ja
lähdimme posottamaan dieselin ja genoan voimalla kohti pohjoista – edessä oli
pitkä legi reittimme pohjoisinta pistettä kohti.

Saavumme perille Lilliehöök-vuonoon reilun 12 tunnin
purjehduksen päätteeksi aikaisin aamulla 31.5. Purjehdimme pohjoiseen varsin
mukavassa slöörissä koneella ja keulapurjeella pitkin Forlandsalmea,
Spitsbergenin ja Prins Karls Forlands saaren välissä. Matkalla poikkesimme
ihmettelemään saaren mursuyhdyskuntaa lähietäisyydeltä, selvästi hajurajan
sisäpuolella.

Nukumme pitkään yöllisen siirtymän päätteeksi varsinkin
kun tihuttaa vettä ja pilvet roikkuvat alhaalla. Matkan varrella lyhyen
mobiiliverkkovierailun aikana poimittu sääennuste ei ole kovinkaan lupaava.
Herättyämme tapamme aikaa kruisailemalla vuonon pohjukassa valtavan jäätikön reunalla.
Seitsemän eri jäätikköä yhtyy valtavaksi jääseinäksi, joka hiljakseen poikii
lohkareita vuonoon. Täysin tyynessä säässä jäätikön korahtelu ja murtuvien
lohkareiden äänet mykistävät. Navigaattorin mukaan purjehdimme reilusti maalla,
sen verran on jäätikön reuna täälläkin vetäytynyt edellisen karttapäivityksen
jälkeen. Whisky on the rocks järjestyy helposti ympärillä kelluvista
jäälohkareista. Sijaintimme on 79°21’36.1″N
11°39’47.5”E eli matkaa
Pohjoisnavalle on hiukan yli 1000km, vähän niin kuin Helsingistä  Utsjoelle – ihan tehtävissä!

Päivä kuluu säätä tarkkaillen ja pohdittaessa, onko
rannalla näkyvät isot jäljet jääkarhun vai poron aikaansaamia. Päädymme
yksimielisesti jääkarhuun – käyhän meitä sen pääravinto, hyljekin
tervehtimässä. Kapteenin mieliksi harjoittelemme myös veneen parkkeeraamista
suoraan rantaanhiekkaan. Se onnistuu koska veneessä on näppärä hydraulinen
kääntököli ja kestävä alumiinirunko.

Noin kello 23 Ode ilmoittaa, että kahden tunnin päästä on
lähtö! Pelkkä ilmoitus ja tunnin välikuolema selkiyttävät kummasti
illallisjuomat päissämme ja yhden aikaan retkikunta on valmiina rannassa.
Aurinko paistaa, eikä ole tuulen virettäkään.

Reissun ehdottomasti hienoin nousu ja lasku Dronning Mauds
Fjellille (860m) on aivan huikea ja koko reissu sen arvoinen. Näkymät, jotka
meille avautuvat huipulta jäävät taatusti mieleen. Ja mikä parasta – lumi on
hyvää laskettavaa! Veneellä allekirjoittanut ja muutama muu liittyvät jäämeren
dippaajien klubiin.

Tässä vaiheessa alkaa retkikunnalla olla jo
vuorokausirytmi varsin sekaisin. Epävarmuus siitä onko tänään tänään vai oliko
eilen tänään, alkaa vaivata.

Jossain vaiheessa, ilmeisesti 1.6. iltapäivällä nostamme
ankkurin ja lähdemme takaisin kohti etelää. Illansuussa saavumme Ny Ålesundin
satamaan. Paikka on maailman pohjoisin vakituisesti asutettu kylä ja sitä
asuttaa noin 40 tiedemiestä ja tutkijaa eri maista tutkimassa jotain –  antennit sojottavat taivaalle, ja arvelen
että kuuntelevat revontulia. Erikoista on myös se, että kylässä pitää pitää
matkapuhelimet ehdottomasti lentokonetilassa, eli radiot kiinni. Rantautuminen
sujuu kuten yleensä – keittiön viemärin avaamisjumpalla.

Satamakapteeni kertoo, että kylän baari on tänään kiinni,
mutta lupaavat avata kaupan meille tunniksi myöhemmin illalla. Kylänraitilla on
syytä pitää kivääri mukana, sillä alueella on ollut edellisinä päivinä ”laiha”
jääkarhu, jota ei olla saatu hätistetyksi pois. Tiivinä nippuna vierailemme
kaupassa ostamassa pipoja ja muuta tarpeellista ja poikkeamme museossa, jossa
opimme mm. että Amundsen on pitänyt paikkaa tukikohtanaan valmistellessaan
ilmalaivalentoa pohjoisnavan yli 11.5.1926. Nukkumaan käydään kello 23, vai
oliko se 2 tai 3?

Aamulla pilvet roikkuvat edelleen matalalla eli Ny
Ålesundin lähimäet jäävät kokematta. Ajanvietteeksi satamasta löytyy sentään
suihku ja  jopa Internet jos läppäristä
löytyy portti puhelinkoppiin vedetylle ISDN-piuhalle. Onneksi joukossa on
vanhan liiton PC-miehiä ja saamme tuoreet säätiedot: jossain paistaa aurinko,
ei meille.

Lounaan jälkeen päätetään vaihtaa maisemaa ja vihdoin
löytyy randoköydellekin käyttöä kun tuulen noustua pitää kammeta paatti irti
laiturista ja erinäisistä merentutkimusaluksista. Ny Ålensundin baari jää
kokematta, mutta lounaalla nautitaan shampanjaa – onhan 2.6. ja merkkipäivä!
Kapteeni taikoo vielä omenapiirakan päivänsankarille iltapäiväkaffien ja
-jallun seuraksi. Sanottakoon muuten, että tässä vaiheessa regattaa Harri on
ottanut vahvan kiinnityksen johtavan baristan rooliin.

Matka jatkuu etelään samaa salmea pitkin kuin muutama
päivä aikaisemmin. Nyt kurvataan St. Johns-vuonoon, jossa mursut tervehtivät
meitä. Ennen ankkurin laskua kruisaillaan vielä vuonon jäätyneessä pohjukassa
hylkeiden seassa ja kokeillaan alumiinirungon vahvuutta. Ihan vaan huvin
vuoksi.

Aamulla (kai se aamua oli?), sonnustaudutaan taas
sotisopaan ja lähdetään rantaan houkuttelemaan jääkarhuja. Skinnaamme loivasti
ylös nousevaa Gaffel-jäätikköä ja luovutamme huomattavan määrän ruumiin
nesteitä lähinnä hien muodossa, koska ilma on lämmin eikä ole tuulen
virettäkään. Ode löytää jäätikön päästä jyrkän jolle on kiva kiivetä. Juuri kun
olemme pääsemässä Konowfjellen 
harjanteelle, alkaa vetää sinkkiin. Lasku on muuten hyvä, mutta valo
taas flättiä.

Vuonon pohjassa vielä suoritetaan jäämeren dippaajien
klubin initiaatioriittejä ja hyvästellään hylkeet ennen kuin jatketaan matkaa.
Seuraava etappi on taas 6-7 tunnin päässä vanha tuttu Trygghamna, josta
aloitimme hiihdot. Matkan varrella kuuluu kaksi kertaa huuto: valas!
Ensimmäisellä kerralla kyseessä on luoto, toisella kerralla pinnassa vilahtaa
selvästi valaan pyrstö. Valitettavasti tälle toiselle havainnolle ei löydy
toista todistajaa, mutta tiedän mitä näin.

Koittaa viimeinen hiihto- ja purjehduspäivä ja heräämme
aidosti aikaisin. Tällä kertaa pilvet ovat korkealla ja Daudmannenin huippu
näkyy. Kiirehdimme (?!) jäätikön yli ja pikapikaa toppiin. Tuuli oli yltynyt,
ja aika nopeasti käännettiin suksien kärjet alamäkeen ja aloitettiin kauden
viimeinen lasku.

Jäljellä on enää vihoviimeinen legi takaisin
Longyearbyeniin, jonne saavutaan noin 6 tunnin seilin päätteeksi. Aleigan
miehistö hiljenee kun saavutamme mobiiliverkon ja alkaa hillitön sometus –
takaisin ”sivistyksessä” maanantaina 4.6.2018.

Veneen huolto ja kamavälppäys vievät koko illan, ja vaikka
kuinka kiirehdimme, kestää aikansa ennen kuin olemme Svalbarissa, jossa
yksimielisesti valitsemme alkupalaksi pitsan ja pääruuaksi hampurilaisen. Tätä
on odotettu! Delphiné esittelee meille kylän yön ja Funken Lodgessa yhden
maailman parhaan coctailtaikurin. Sitä GT:tä muistelen edelleen kaiholla.

Lisäksi Delphiné järjestää meidät seuraavana päivänä
katamaraaniristeilylle vanhaan venäläiseen kaivoskaupunkiin, Pyramideniin
Isfjordenin pohjukassa. Lähes koko päivän kestävä risteily ei tuo (valitettavasti)
uusia luontokokemuksia, mutta Pyramiden on omassa absurdiudessaan ehdottomasti
kokemisen arvoinen. Entinen 900 asukkaan kaivoskaupunki täydellisellä infralla
nyt hylättynä jättää satunnaisen matkailijan ihmettelemään aatteen voimaa ja
paatosta. Barentsburgissa venäjä vielä louhii hiiltä, mutta sen kokeminen jää
seuraavaan kertaan.

Keskiviikkona on aika jättää tämä pohjoinen erämaa taakse
ja kotimatka alkaa.

Täytyy sanoa, että tämä reissu oli taas ihan paras. Nämä
reissut eivät ole sen maailman parhaan pyydan tavoittelua tai korkeimpien
toppien valloittamista. Näillä reissuilla keskiössä ovat kaverit, hurtti
huumori ja uskomaton, villi luonto. Ihan parasta. Taas.

Kiitos Ode, Make, Jugi, Harri, Juha ja Antti. Merci
Delphiné.

Mikko

Ai niin, Delphiné pärjäsi mainiosti kanssamme ja on
ehdottomasti parempi kapteeni kuin kokki!

____________________________________________________