yleensäkin. Yllätysviikonloppumatkalle Lontooseen avautui mahdollisuus keksiä
jotain omaa ohjelmaa. Olin joitain vuosia sitten loppukesän jääkiipeilypoltteissa
jäädytellyt kaikenkokoisia jääpusseja ja pesuainepulloja ullakkokiipeilyyn ja
haaveillut jonkin jääseinäisen pakastinhuoneen löytämisestä. Googlettamalla
varmentui epämääräinen muistikuva lontoolaisen urheiluliikkeen takahuoneeseen
rakennetusta jääkiipeilypakastimesta. Koko homman typeryydelle naureskellessa
varasin samoilla lämmöillä seuraavalle päivälle ajan Lontoon olympialaisia
varten rakennetulle koskimelontaradalle. Varausten jälkeen jäin pohtimaan kumpi
on vielä typerämpää: jäädyttää vettä seinälle keskellä helteistä suurkaupunkia
vai pumpata sitä kymmeniä tuhansia kuutioita päivässä ylämäkeen.
Kiinteä vesi
30 vuotta Ellis Brigham -urheiluliikkeen takaosaan rakennetussa
pakastinhuoneessa. Seinä on 7-8 metriä korkea ja siihen on liikkeen puolelta
kahdesta kerroksesta katseluikkuna. Näky on kuin suoraan Seaworldistä. Isojen
ikkunoiden takana avautuu lainattu maisema, jota asuttaa täysin oma
biotyyppinsä. Tämän akvaarion talvimaisemassa rimpuilevat toppa-asuiset
yläköysittelijät.
Kiipeilyoppaaksi asettui eteläespanjalainen
Nacho, joka listasi pelisäännöt asiallisen vankalla ammattitaidolla. Tunnin
kiipeilyvuoron mittaan tunnelma muuttui nopeasti asiakas – ohjaaja -suhteesta
kahden jäästä innostuneen kaveruksen intoiluksi, hekotteluksi ja mielikuvituksen
rajoja koettelevaksi reittivariaatioiden pohtimiseksi. Touhu ei juuri eronnut
Pirunkalliolla vietetyistä riemukkaista sessioista, joissa pohditaan miten
vaikeasti voisi tehdä helppoja asioita. Jää tuntui juuri niin hyvältä kuin jää
tuntuu. Aluksi säästelin poikien suurella vaivalla aikaansaamaa jäätä
hookailemalla syviksi hakatuista rei’istä, mutta Nachon innoittamana uskalsin lopulta
takoa sileää jäätä sielun kyllyydestä. Sitä varten sitä kuulemma jäädytetään.
Kiipeilyn makuun päästyä lasin takainen ulkomaailma pällistelijöineen unohtui
täysin. Ainut häiritsevä tekijä oli katon tuuletin, joka hyrähti säännöllisin
väliajoin käyntiin testaamaan tärykalvojen sietokykyä.
puristettu siihen malliin etteivät kädet pysyneet ylhäällä, lainatoppatakki oli
umpihiessä ja fiilikset aivan kympissä.
Liikkuminen Lontoossa on selkeästi aivan oma
lukunsa. Sveitsiläisen rautatiejärjestelmän sekunnintarkan toiminnan
hemmottelemana en osannut arvata, että joku voisi ihan vaan vittuillakseen
kiivetä aseman sähkönjohtimiin ja halvaannuttaa puolet kaupungin kiskoliikenteestä.
Saavuin koskimelontakeskukseen niin myöhässä
ettei vesielementtiin juuri totuteltu. Kylmiltään vaan kajakkihissin ja pää
edellä sinänsä helpolle mutta kohtuullisen nopealle radalle. Muutaman
ensimmäisen loopin aikana paljastui, ettei reitin haasteena ollut
liikkuva vesi vaan muut melojat. Kaveria puski puoliholtittomasti kainaloon
oikealta ja vasemmalta. Välillä olo oli kuin koskessa pelattavassa
rugbymatsissa. Kapeahkolle reitille ei mahtunut montaa laskulinjaa, joten
muutamaa liiviinmelojaa joutui valitettavasti avittamaan uimahommiin
siirtymisessä. Onneksi koskiluupin päätteenä oli iso allas uimareiden ja
varusteiden keräilyyn.
Muutaman sadan metrin reitillä oli reilu
kymmenkunta pienehköä honttoa eli murtuvaa pitävähköä aaltoa muttei yhtään
varsinaista surffiaaltoa. Melontaopas Rob kertoi silmät kiiluen siitä, miten
hän viettää kaiken vapaa-aikansakin keskuksen aallolla ja antoi hyviä vinkkejä
napsiessamme akanvirtoja ja lossaillessamme virran poikki. Varattu tunti oli
ohi ennekuin ehdimme olympiaradan oikeaan koskeen asti. Ehkä ihan hyvä niin,
koska tuntuma oli ollut hätäisestä lähdöstä alkaen sitä sun tätä. Läpsimme
yläfemmat, sovimme palaavamme uudestaan asiaan ja Rob lähti juoksemaan kohti
seuraavaa asiakasta.
Tämän jälkeen oli aikaa tutustua paikkaan.
Olympiaradalla meloivat raftiporukat ja koskimelojat iloisena sekamelskana.
Meno näytti todella hauskalta ja vauhdikkaalta. Vertikaalia oli hyvän näköinen
määrä, koski jatkui pudotusten, aaltojunien ja pikku altaiden jatkuvana
sarjana. Jokaisen altaan kohdalla oli turvamies varmistamassa heittoköyden
kanssa. Täällä palaisi helposti pitkiäkin aikoja turvallisen vakioiduissa
olosuhteissa liikeratoja hakiessa.
Kieli poskella lähtenyt ajatus mennä Lontooseen
laskemaan koskea ja jääkiipeilemään ei loppupeleissä ollut niinkään typerä.
Kummassakin lajissa pääsi tekemisen makuun siinä määrin, että ympäristö unohtui
hetkeksi täysin. Kummankin päivän opasjannut edustivat sitä kliseisistä
jenkkielokuvista tuttua mantraa ulkoilmaihmisistä, jotka ovat yhtä intomielistä
heimoa lajista ja kontekstista huolimatta. Nachon naama loisti kellarikylmiössä
lapsen riemua saatuani yhdessä pohtimamme draikkaliikkeen onnistumaan ja Rob
tuuletti kuin ratkaisumaalin jälkeen nostettuani eskimon betonikaukalon
kajakkisopan keskeltä. Elämyksissä onkin monasti enemmän kyse yhdessä
tsemppaamisesta kuin fotogeneettisestä suorittamisesta.