Teksti: Teija
Kuvat: Make
”Ei se vietä, se on ihan täydellinen” tokaisin tyytyväisenä. Olihan tässä pari edellistä yötä jo mennyt kärvistellessä. Tämän yön majapaikkamme sijaitsi Tajos de La Virgen harjanteella vanhan Elorietta vuoristomajan raunioilla. Siinä oli tasaista alustaa, ja matkakertomusten mukaan porukkaa oli bivittänyt raunioilla. Hulppea maja totta tosiaan on ollut. Kokonaisuudessaan ihmeellinen kompleksi; vuoristomajan lisäksi sairaala sekä armeijan tiloja. Iso valkoinen rakennus, rikkoontuneet ikkunat, matalat pitkät käytävät ja useita kerroksia. Ovet osittain puuttuivat, ja osittain roikkuivat. En uskaltanut mennä sisälle…
Elorietta vuoristomaja noin 3 k metrissä |
Nousu otsalampun valossa Tajos de La Virgen harjanteelle oli yllättävän vaikeakulkuinen, osittain kolmosen kiipeilyä ison rinkan kanssa. Viimeisten nousumetrien jälkeen kiitos seisoi Granadan kaupungin valojen loistaessa kuin toivottaen meidät tervetulleeksi. Sitten oli vielä harjanneseikkailua reilu poron ( vai ketun ? ) kusema Elorietalle. Edellinenkin päivä oli ollut upea, mieleenpainuvana Alcazaban pohjoisseinän nousu huipulle ja yöpyminen upealla La siete Lagunalla. Kaikki kolme päivää tähän mennessä olivat venyneet pitkiksi. Ei pidetty kiirettä, vaan halusimme nauttia aamuista aurinkoisissa leireissä. Olimme perinteisin slow and heavy vuorikiipeilymenoin liikenteessä. Rinkoissa paljon ruokaa & juomaa, lämmintä vaatetta, teltta, keittiö, lämpimät makuupussit, makuualustat, ugly bagit, ensiapupakkaukset jne.
Kohti Alcazabaa |
Auringonlasku |
Jättäessämme auton Sierra Nevada integral reitin alkupisteeseen Jerez de Marquesiin emme tarkasti tienneet kauanko vietämme reitillä aikaa, ja milloin saapuisimme reitin päätepisteeseen Niguelakseen. Sääennuste oli luvannut pelkkää aurinkoa seuraaville viidelle päivälle, eikä ennuste tässä päivien kuluessa ollut muuttunut huonompaan. Eli sää oli puolellamme. Kuivan kesän seurauksena osa laguuneista oli kuivia, ja veden saanti reitillä oli epävarmaa. Piti ottaa aina varuiksi vettä matkalta mukaan, silloin kun sitä oli saatavilla. Sitten keiteltiin vedet missä ikinä yövyimmekään. Kannettavaa toki enemmän tällä tavoin mutta eipähän tarvinnut jännittää vedensaannin kanssa.
Postero Alto vuoristomaja reitin alussa |
Dinner Postero Alto vuoristomajalla |
Jokaiselle päivälle oli riittänyt omat tarinansa, ja mielikuvitukseni pääsi aina kunnolla Laukalle. Ensimmäisen päivän nousureitin varrelle osui ikävä lentoturma 90-luvulta. Jenkkien matkustajakone, jossa kuoli kaikki 49 matkustajaa. Espanjalaisten kertomana ”Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin”. Lentoturmasta johtuen Sierra Nevadan pohjoispuolella on hyvä energia. Pohjoispuolella ei ole sattunut kuolemaan johtuneita kiipeilyonnettomuuksia lentoturman jälkeen. Yhden tarinan mukaan jenkkikone oli etsimässä ydinpommia syöksyessään vuoristoon. Näitä mietiskellessä jänskästi matka taittui auringopaahteesta huolimatta.
Markku & eka päivä reitillä nousemassa kohti Pico de Jeresiä |
Fraile de Capilleira taustalla |
Tässä vuoristomaja Elorietan raunioiden vierellä yöpaikka vaikutti hyvältä vaikka paikka vähän pelottikin. Seuraava päivä olisi neljäs ja viimeinen reitillä. Ei niin tiukka kuin aiemmat kolme päivää mutta 6 tuntia kuitenkin. Make nukahti saman tien kun sai vedet keitettyä. Itse olin vaipumassa uneen kun heräsin siihen että viereeni absidiin syöksyi joku ja vei kassin mukanaan. En ollut vielä unessa, joten arvata saattaa että musta pääsi ääntä kuin kauhuelokuvasta. ” Joku hyökkäsi meidän telttaan”. Make oli kuin kärppänä pihalla, ja sai repolaisen kiinni rysän päältä. Repolainen naureskeli muutaman metrin pääässä, sillä ei ollut mihinkään kiirettä. Meidän ruokakassi oli sen verran iso, että Chorroksi nimittämämme repolainen tiputti kassin matkalle ja lähti ruokakassista saaman yhden retkiruokapussin kanssa lähipusikkoon. Make sai napattua ruokakassimme takaisin. Teimme vielä inventaaria, ja tyytyväisinä totesimme että se vei onneksi sen huonon retkiruoan. Mietin siinä että kettu raukka valitsi hankalasti avattavan pussin.
Möngintää matkan varrelta |
Sierra Nevadassa on paljon kettuja, ja me tiedettiin että ruoat pitää olla kettujen saavuttamattomissa. Teltan sisällä oli sen verran ahdasta, että huonosti nukuttujen öiden jälkeen tänä yönä poikkeuksellisesti siirsin ruokakassin absdiin ” No ei täällä mitään kettuja oo” – ajatuksella. Oltiin väärässä. No eipäs siinä mitään. Itse en tämän jälkeen nukkunut, vaan odotin että aamu valkenisi ja repolaiset jättäisivät meidät rauhaan. Se tunne kun tunnet kettujen nuuskinnan ohuen teltan läpi. Niitä oli Chorron lisäksi useampia. Laitettiin otsalamppu teltan ulkopuoelle, kun ajateltiin että yöeläjä pelkäisi sitä. No ei totta tosiaan hidastanut repolaisten menoa. Ne oli tehnyt löydön meidän teltasta, joten totta kait yrittivät vielä sitkeästi olisiko jotain. Yritin siirtyä keskemmälle telttaa että olisin vähän kauempana ketusta.
Toisen päivän taivalta |
Samaan aikaan välillä kova tuuli riepotteli kummitustalon rikkinäisiä ovia ja ikkunoita. Jokunen tölkkikin siellä pihalla liikkui tuulen voimasta. Pissattikin mutta pidätin kun en uskaltanut mennä teltasta ulos. Oikeaa länsimaisen ihmisen ahdinkoa kerrassaan. Kun minä Espoolainen hienohelma nyt olen kerran tullut tänne Espanjan Sierra Nevadaan telttailemaan, niin kyllä nyt minulla pitäisi olla tässä se oma reviiri. Ei auttanut vaikka kuinka harmitti, ei auttaisi vaikka kuinka sanoisin repolaiselle että ”En hyväksy”. Niin se on, minä olen altavastaaja ja repolainen touhuaa täällä omilla kulmillaan omia juttujaan. Itkukin tirskahti huudon sekaan välillä kun pelkäsin että Chorro tulee teltan läpi. Onneksi Maken kuorsaus välillä vei ajatuksen repolaisten nuuskinnalta. Eikä tarvinnut koko ajan analysoida että mikä oli tuuli ja mikä oli repolainen.
Minun vaihtoehdot olivat joko hyväksyä Chorro osana meidän leiriä tai pakata kimpsut ja kampsut keskellä yötä pimeässä ja ottaa lento Espooseen. Maken herättelyn lomassa mietiskelin syntyjä syviä ja tämä episodi tiivisti sen mitä tarkoittaa kun me ihmiset ollaan luonnosta vieraannuttu. Se tekee ihan hyvää käydä välillä kohtaamassa luonto, ja todeta kuinka meissä jokaisessa asuu vähemmän tai enemmän pieni Espoolainen hienohelma. Minulle reitin kruksi oli selvästi tämä kolmas yö kettujen ja kummitusten seassa. Onneksi aamu kuitenkin valkeni, ja sain reissun parhaat naurut. Maken ”Nukuitko hyvin?” pokerinaamalla kun avasin silmäni.