Teksti: Jukka Partanen

Kuvat: Markku Mellanen, Jukka Partanen, Juha Hallikas

Transalp Cycling Vol 2

Viimevuotinen Zurven14-pilottiajelu
polkupyörillä alppien yli sai tänä vuonna jatkoa. Speksi oli suurin piirtein
sama eli 8 päivää satulan päällä ja mahdollisimman paljon ylä- ja
alamäkiajelua. Reitin suunnittelun aloitimme itse asiassa jo viime
paluulennolla. Reitin aloituspaikaksi valitsimme Chamonix’n, jotta Isolassea ei
tarvitsisi siirrellä paikasta toiseen. Suunta Chamonix’sta oli etelään, ja Nizzahan
sieltä löytyy. Koska lennot olivat Geneveen, oli luonnollista kutsua reissua
nimellä Genice15.

Tour de Francessa ajetaan tuolla suunnalla
joka vuosi, ja monet nousuista ovat muodosteet klassikoiksi. Monelle
vähemmänkin pyöräilyä harrastaneelle tuttuja ovat ainakin Alpe d’Huez ja Col du
Galibier. Molemmat olivat alkuperäisellä reitillä, mutta Chambonin tunnelin
sortumisvaaran takia jouduimme muuttamaan reittiä, joten Alpe d’Huez jäi tällä
kerta väliin. Nousuja kuitenkin riitti ihan tarpeeksi; erilaisia luokiteltuja nousuja
osui matkalle 20 kpl.

Ryhmän koko oli kasvanut yhdellä, joten meitä
olisi siten yhteensä 9, joista 1 ajaisi pääsääntöisesti Lassea ja muut
useimmiten fillaria. 

Flybeen Geneven koneeseen mahtui vain 3
pyörälaukkua kerrallaan, joten jouduimme saapumaan paikan päälle useammassa
erässä parin päivän aikana. Tämä mahdollisti osalle porukkaa ylämäkiajamisen
Chamonix’ssa jo ennen varsinaisen reissun alkamista. Itse saavuin paikan päälle
perjantaina ja ehdin käydä tankkaamassa hiilareita ja rasvaa Poco Locon
hampurilaisella sekä ihailemassa maisemia Aiguille du Midissä.

Ensimmäisenä ajopäivänä jännitti eniten sää. Erilaiset
sääennusteet povailivat sadetta, jota emme onneksi kuitenkaan saaneet niskaamme.
Tiet olivat aamulla hieman märät, mutta se ei menoa haitannut. Päivään sisältyi
pari ”harjoitusnousua”, ja nousumetrejä kertyi 2000. Nousut olivat siinä
mielessä sopivat, että vuoden tasamaa-ajelun jälkeen muistui taas mieleen,
miltä loputtomalta tuntuvien ylämäkien ajaminen tuntuu. Päivän etappi päättyi
Beaufort-nimiseen pikkukaupunkiin n. 80 km päähään Chamonix’sta.

Aamulla matka jatkui heti yläviistoon.
Vähemmän sadistinen reitin suunnittelija olisi valinnut suoran lähdön Cormet de
Roselendiin, mutta me lähdimmekin sinne Col du Pren kautta. Pituutta tuolla
nousulla on 12 km, joista viimeiset 6 km keskijyrkkyydeltään 10-prosenttista.
Palkintona hikoilusta oli topista hieno näkymä Lac de Roselendille ja padolle.
Pienen tasamaaosuuden jälkeen nousu jatkui kohti Cormet de Roselendia. Laskun
jälkeen osa porukasta helpotti reittiä ajamalla seuraavalle taukopaikalle
laaksoa pitkin, kun kevyempijalkaiset kävivät ajamassa kartasta löytyneen
syherön Notre Dame du Pren. Tämän olisi kyllä voinut jättää väliin, sillä tie
oli huonokuntoinen ja hiekkainen. Päivä päättyi Col de la Madeleineen, jota ajoimme
ensimmäiset 14 km.  Hotelli sijaitsi
keskellä ei mitään. Erikokoisia ja –näköisiä laskettelukeskuksia osui matkan
varrelle useita ja tämänkin hotellin lähistöllä näytti olevan yksi vanhahko hiihtohissi.
Pituutta päivällä oli reilu 100 km ja nousumetrejä yli 3200.

Edellisen päivän rasitus tuntui selvästi
jaloissa, kun matka aamulla jatkui kohti huippua, jonne matkaa oli hotellilta vielä
10 km. Sää oli muuttunut jo edellisenä päivänä aurinkoiseksi. Aamun muutamasta
lämpöasteesta huolimatta ajaessa ei todellakaan tullut kylmä. Autokuskimme Juha
siirtyi fillarin päälle ja tyrkkäsi ylös Madeleinen siinä missä muutkin, vaikka
aikaisempaa kokemusta ylämäkiajamisesta ei ollutkaan. Pyörä oli Maken ja
miehillä kokoeroa reippaasti, joten välineetkään eivät olleet ihan
optimaaliset. Madeleinea emme laskeneet ihan alas asti, vaan koukkasimme
seuraavaan nousuun Col du Chaussyyn kesken laskun. Palkintona oli alamäessä hieno
serpentiini Lacets de Montvernie, joka ajettiin tänä vuonna myös TdF:ssä.
Päivän todellinen koettelemus oli 21 kilometrin Col du Glandon, josta viimeiset
3 km oli todella jyrkkää tai ainakin sen tuntuista. Lämpötila oli noussut
reippaasti, ja laakson pohjalla taisi olla melkein 30 astetta. Aurinko paistoi
suoraan edestä, ja hiki virtasi lippiksestä purona. Juha jaksoi muutaman kilometrin
viimeistä nousua ennen voimien ehtymistä, mikä oli kunnioitettava suoritus
autokuskilta. Päivän speksi oli suurin piirtein sama kuin edellisenä päivänä.
Hotelli sijaitsi Allemontissa ja oli täysin keskittynyt pyöräileviin
asiakkaisiin. Hotellin henkilökunta oli lähes kokonaan hollantilaisia – samoin
asiakkaat. Olihan vieressä Alpe d’Huez, joka on muodostunut heidän
pyhinvaelluspaikakseen.

Meiltä jäi siis tuo Hollywood-nousu väliin
tunneliongelman takia. Majoituspaikat oli varattu ajoissa keväällä emmekä
halunneet ruveta niitä muuttelemaan. Piti siis suunnitella uusi reitti
Allemontista Brianconiin. Sellainen löytyi kyllä, mutta reitti sisälsi muutaman
pitkän nousun. Siis ensin takaisin edellisen päivän reittiä Col de la Croix de
Ferille 27 km ja sen perään Col du Telegraph/Col du Galibier -yhdistelmä, joka
on yhteensä noin 35 km lyhyen laskun kanssa. 140 km etappi sisälsi melkein 60
km ylämäkeä ja vertikaalimetrejä yli 4000. Päivän vaativuus pelotti sen verran,
että liikkeelle lähtö oli jo 7:30.  Yritin
ajaa koko ajan alle pk-sykkeellä, mutta se ei ihan onnistunut, kun Croix de
Ferillä Garmin näytti monin paikoin pitkälle yli 10 % nousukulmaa. Matka
kuitenkin eteni, ja ennen pimeän tuloa koko porukka oli perillä Brianconissa. 4
ajopäivän jälkeen vertikaalista nousua oli tullut reilusti yli 12000 m ja keskusteluihin
nousi väkisinkin reitin ja etappien helpottaminen tulevina vuosina. Onneksi
jälkimmäinen puolisko oli selvästi kevyempi eikä 3000 metrin päiviä ollut enää tiedossa.
Mieltä lämmitti kuitenkin se, että sijoitus Stravan Climbing Challengessa nousi
reippaasti päivä päivältä.

Keli pysyi edelleen hyvänä, ja myös viides
ajopäivä alkoi aurinkoisena. Edessä oli kaksi melkein identtistä nousua Col
d’Izoard ja Col Du Vars; molemmilla mittaa yli 19 km ja nousukulmaa hieman
vajaat 6. Maisemat olivat upeat, ja tiet erittäin hyvässä kunnossa. Ainakin
omalta osaltani Izoard oli yksi hienoimmista, mitä olen koskaan ajanut.
Lounaalla kävimme pyörähtämässä Guillestressa, jossa oli samaan aikaan toinenkin
suomalainen ryhmä. Stravaa seuraamalla löytyi myös muita ryhmiä, jotka ajoivat
melkein identtistä reittiä kanssamme. Seuraava majapaikka oli Barcelonnettessa,
joka tarjoaisi varsin monipuolisen ympäristön pyöräilyloman viettoon.

Yksi Barcelonnetten lähinousuista on Col de la
Bonette – korkein paikka, missä TdF:a on koskaan ajettu. Tässä tapauksessa ei oikeastaan
voida puhua solasta, sillä tie kiertää vuoren huipun ennen kuin se kääntyy
laskuun (Cime de la Bonette). Maisemat topista olivat varsin huimat, sillä
korkein kohta sijaitsee 2802 metrissä. Lasku solaan oli pitkä ja kylmä. Laskun
lopuksi saatiin reissun ainoa sade, mutta onneksi kohdalle osui kahvila eikä odottelua
kestänyt kovin pitkään. Ennen seuraavaa hotellia jouduimme taas vaihtamaan
päälle ylämäkimoodin, sillä majoitus löytyi hieman sivussa Col Saint Martinilta
Rimplas-nimisessä kylässä.

Tomi, Tapsa, Lasse ja Bonette

Jäljellä oli vielä 2 ajopäivää, vaikka suorinta
tietä Nizzaan ei enää olisi ollut kuin noin 60 km. Saint Martinin ylityksen
jälkeen oli vuorossa Col de Turini, joka on kuuluisa Monte Carlon rallista. Onneksi
olimme liikkeellä perjantaina, sillä lauantaina tie olisikin ollut suljettuna
rallin erikoiskokeen takia. Ylhäällä ravintolassa oli paljon vanhoja
rallikuvia, joissa vilahteli suomalaisässiä. Lasku alas Turinilta sisälsi
todella upeaa serpentiiniä. Ennen päätymistä Sospelissa sijaitsevaan hotelliin,
ajoimme vielä Col de Braus -nimisen serpakiehkuran, joka oli vähintään yhtä
hieno kuin Turinin vastaava.

Viimeinen ajopäivä sisälsi kruisailua rantabulevardilla
ja glamouria hikistä nousua unohtamatta. Hotellilta lähdön jälkeen oli edessä
pieni nousu Castilloniin, josta lasketeltiin kohti rannalla sijaitsevaa
Mentonia. Tämäkin kaupunki olisi varsin mainio pyöräilylomakohde, sillä
ympärillä on tarjolla sekä mäkeä että tasamaata. Yksi kuuluisimmista nousuista
on Col de la Madone, joka on aikanaan toiminut Lancen testimäkenä. Trek on
nimennyt yhden mallinsakin ko. mäen mukaan. Make pääsi kokeilemaan, miten
Domane toimii Madonessa. Itse olin tähän asti pyrkinyt ajamaan maltillisilla
sykkeillä, mutta nyt oli kokeiltava, miten tehoa vielä irtoaa matkan tässä
vaiheessa. Pystyin yllätyksekseni tyrkkäämään koko nousun (13 km) lähes
aerobisella kynnyksellä. Madonelta laskettelimme kohti Monacoa. Reitti oli Monacossa
piirretty kulkemaan pitkin F1-rataa. Kävimme kruisailemassa mm. kasinon edessä,
Loewsin mutkassa ja lähtösuoralla. Kävimme myös tutustumassa Philippe Gilbertin
pyöräkauppaan, mutta itse maestro ei ollut paikalla, vaan kisoissa Kanadassa.
Make sai kuitenkin ostettua uuden ajopaidan. Livestrongin kohtalosta ei ole
tietoa. Nizzaan oli enää lyhyehkö matka ja hotellille päästiin ilman ongelmia.

Seikkailu ei kuitenkaan ollut vielä ohitse:
Kun Lassesta oli matkalaukut kannettu hotellin aulaan ja sitä oltiin
siirtämässä parkkiin, alkoi oikeasta etukulmasta kuulua rajua pauketta. Oli
siis lauantai-ilta, Lassen palautuksesta vastaavat kuskit tulossa seuraavana
aamuna Nizzaan eikä autolla voinut enää ajaa. Suunniteltu päätösillallinen ja
juhliminen vaihtui Mister Pizza leiri-illalliseen hinausautoa odotellessa.
Onneksi hinausauto saatiin paikalle IF-vakuutuksen palveltua meitä
ansiokkaasti. Myöhemmin maanantaina selvisi, että 2 laakeria oli hajonnut ja
korjaus kestäisi muutaman päivän. Paluukuskeille tuli siis pari päivää Nizzassa
oleskelua ennen varsinaisen #keppikiertue :en aloitusta. Suureksi onneksi
laakerit paukkuivat vasta tuolloin eikä jossakin alamäen serpentiinimutkassa.

Energiaa paloi matkan aikana yhteensä noin 170000
(autokuskillakin oli varmasti sykettä nostattavia tilanteita, mutta
kulutuslukemat eivät ole tiedossa). Ruokailu on tällaisella reissulla erittäin
tärkeässä roolissa. Edellisellä kerralla Sveitsissä ja Italiassa kommunikointi
oli ilmeisesti onnistunut paremmin, kun pastaa oli tarjolla joka hotellissa
heti tulon jälkeen. Tällä kertaa tämä toiveemme oli huomioitu vain 2 kertaa.
Illalliset olivat kyllä hyviä ja aamiaisetkin yleensä varsin ravitsevia.
Normaali tankkaus ei kuitenkaan riitä päivittäisen energian saamiseksi; onneksi
sponsorimme Arctic Warriors oli tukenut matkantekoa aimo annoksella Energia-hunajashotteja.

Pyörän päällä matkaa taittui yhteensä 6260 km
ja vertikaalista nousua kertyi yhteensä 150535 m. Tapsalla ja Tomilla VAMit
olivat yleensä 850-1000 ja välillä hieman ylikin. Muilla matka taittui ylöspäin
yleensä 600-700 m/h. Rengasrikkojen määrä oli 0.

Matkalle osallistuivat

Hannu Heikkilä, Jyrki Lohva, Tapio Salmela,
Kai Sillanpää, Mikko Hämäläinen, Tomi Keinänen, Juha Hallikas (autokuski),
Markku Mellanen ja Jukka Partanen.