Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Miia ja Toni Fohlin

Paulo Coelho on oikeassa, ”joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle”. Uutta-Seelantia kauemmas ei enää paljoa pääse, ellei sitten ihan Etelämantereelle asti. Uusi-Seelanti on hieno ja kaunis maa, mutta hommassa on myös paljon muttia, joita valotan tuonnempana.

Muriwai beach

Meidän tarkoitus oli nähdä maa, nähdä Tonin vanhaa melontakaveria Mikeä ja kiivetä – tässä järjestyksessä. Yleensä järjestys on aina niin päin, että ykkössijalla on kiipeily, mutta tällä kertaa järjestys oli toinen. Onneksi. Ja varsinainen road trip siitä sitten tulikin, sillä kiersimme melkein koko maan, ihan pohjois- ja eteläkärkiä lukuun ottamatta. Old Faithfullin, Miken meille huokeaan hintaan liisaaman, viimeisiään vetelevän Toyota Camryn, matkamittariin kertyi lukemaksi 4.200 km. Ihan mukavasti istumista kolmen viikon road tripillä…



Toni Miken opissa



Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan. Se ei pidä paikkaansa. Ne vievät Kiinan Guangzhouhun. Olimme matkapäätöksen tehtyämme, missä lie huuruissa, ostaneet halvimmat mahdolliset lennot China Southern Airwaysilta ja sen tulimme takalistoissamme tuntemaan ihan urakalla. Menomatkalla kurvailimme koko rahan edestä ensin Amsterdamiin, sitten Guanzhouhun, missä saimme viettää rattoisasti reilut kahdeksan tuntia ja sieltä sitten toinen mannertenvälinen lento Aucklandiin. Koko settiin hurahti sellaiset 38 tuntia.

Toni todistetusti pääsi seisomaan laudalle

Lauke Taupon pöheikössä

Paluumatkalla halusimme käydä Singaporessa moikkaamassa ystäviämme Satua ja Mikaa, mutta sinnekin lentelimme idänihmeen, Guangzhoun, kautta, vaikka Auckland-Singapore olisi ollut ihan vain marginaalinen pyrähdys koko rupeamaan verrattuna. Eikä siinä vielä kaikki! Singaporesta Helsinkiin saimme taas kerran tehdä pit-stopin iki-ihanassa Guangzhoussa! Voi sitä juhlaa! Ensin itään, sitten länteen ja sitten taas itään. Näin sitä suhattiin ilmojen halki China Southernilla. Saa mennä hetki jos toinenkin ennen kuin lentelen edestakaisin Kiinaan seuraavan kerran. Joskaan lentoyhtiössä ei ole mitään vikaan, mutta mitta Guangzhoun terminaalia jonoineen ja kommunismin aikaisine palveluasenteineen tuli täyteen.

Mutta sitten asiaan eli Kiiwikiipeilyyn. Tarkoituksemme oli siis nähdä Mike ja kiertää Uusi-Seelanti kiipeillen. No, Mike oli kuitenkin päättänyt yrittää vielä kerran Olympialaisiin ja lähti näin ollen jo muutaman päivän päästä treenileirille Ausseihin, joten niinpä mekin starttasimme Old Faithfullin nokan kohti ensimmäistä kiipeilykohdettamme. Sitä ennen Toni ennätti kuitenkin käydä pikkupojasta asti surffausta kotirannassaan Waihekella harrastaneen Miken surffiopissa Muriwain biitsillä. Se se vasta oli hauskaa katsottavaa. Vähän kuin ”fish with a bicycle”.

Kawakawa Bay, Lake Taupo, Pohjoissaari
Ensimmäinen kohteemme oli Uuden-Seelannin suurin järvi, sammunut kraaterijärvi Lake Taupo. Sen rannoilla on vulkaanisesta kivestä muodostuneita kallioita kahdessa eri lahdenpoukamassa; Kawakawa ja Whanganui Bayssa. Menomatkalla menimme Kawakawa Bayhin. Sinne pääsee joko luontopolkua pitkin Kinlochista (10km) tai venetaksilla. Me otimme taksin, mikä oli ihan hyvä veto, sillä perille päästyämme kävi ilmi, että Tonilla oli kuumetta 40 astetta. Oli metkaa jäädä kuumeisen miehen kanssa yöksi viidakkoon, missä ei ole gsm-peittoa, eikä ketään mailla eikä halmeilla, jos opossummeja ei lasketa. En paljon nukkunut ekana yönä, sen sijaan kuuntelin opossumien tepsuttelua teltan ympärillä. Onneksi Tonin kuume laski ja mies tokeni jollekin toimintatasolle aika pian, mutta kyllä siitä melkoinen keuhkotauti loman kunniaksi kehkeytyi. Meille molemmille.



Sky line Kawakawa Baylla





Mt. Cook häämöttää taustalla



Kawakawa Bayn kiipeily oli laadukasta trädiä ja sporttia ja kivi oli hivenen graniittia muistuttavaa kompaktia ryoliittiä. Pituutta reiteillä oli maksimissaan kolmisen köydenpituutta, mutta pääasiassa sinkkupitsiä. Viihdyimme Taupolla kolme yötä, ja kun keli muuttui sateiseksi marssi Toni gsm-kantaman päähän soittamaan meille kyydin takaisin Kinlochiin. Venetaksiyrittäjä oli alkuperältään tanskalainen, eurooppalainen, kuten niin moni muukin uusiseelantilainen. Hän piti kaikkia suomalaisia ”hulluina” ja kutsui meidät yöksi omaan kotiinsa, sillä meillä ei ollut majapaikkaa seuraavalle yölle. Niinpä hipsimme kimpsuinemme ja kampsuinemme Wallyn ja Shirleyn sekä heidän kissojensa, koiriensa ja ankkojensa hoteisiin, saimme tuhdin iltapalan syödäksemme ja pötkähdimme puhtaisiin lakanoihin sateen ropistessa ikkunaan. Aamiaisin ja tuhansien kiitosten jälkeen matkamme jatkui kohti etelää ja Wellingtonia, mistä lähtisi Interislander Eteläsaarelle.

Lake Wanaka, Eteläsaari
Lake Wanaka on Uuden-Seelannin Whistler. Satuimme sinne juuri joulunpyhiksi, joten siellä oli ihan armoton kuhina päällä. Sellainen adrenaliiniväen sirkus, että huhhuijaa. Maastopyörää pukkasi kulman jos toisen takaa ja poppi soi. Toisaalta, kiipeilijöitä nähtiin tosi vähän, jos ollenkaan.

Wanakan kiipeily ei meille napannut, mutta toisaalta olimme molemmat siellä aika kipeitä, sikäli kävi tuuri. Kiipesimme Wanakassa ns. Hospital Flat –alueella, missä kivi on liuskekiveä (schist) ja reitit maksimissaan kolmen (lyhyen) kp:n sportti-, trädi- tai sekavarmisteisia linjoja. Siis ihan ok kiipeilyä, mutta ei todellakaan mitään mieleenpainuvaa ”wuhuu-settiä”. Mutta Wanaka oli meille hyvä paikka viettää joulua ja koettaa elpyä keuhkotaudista. Sattui vielä hyvä tuuri, että netistä varaamamme kämppä oli mitä mainioin!



Wanakan kiipeilyä





Jouluaattokuva



Queenstownin alueen kiipeily, Eteläsaari
Wanakalta ajaa vain tunnin verran Queenstowniin, missä on jo selkeästi vuoristomaisempaa, Fiordlandia kun aletaan lähestyä. Ja kiivettävää piisaa. Meille kun tuo multipitch on se oma juttumme, niin sitä yritimme hakea, mutta niin, etteivät lähestymiset olisi ihan mahdottoman pitkiä. Vanha lonkkakulumani oli äitynyt juuri viikkoa ennen reissua, joten en ollut parhaassa mahdollisessa hapessa, taaskaan. Rapakunto ja jokin ihan älytön klenkka alkaa olla kohdallani pikemminkin normi kuin poikkeus.

Kingston (Queenstown), Eteläsaari
Kingston on pienenpieni kyläpahanen Lake Wakatipun eli saman järven eteläpäässä, jonka rannassa Queenstownkin sijaitsee. Kingstonin laitamilla on viidakon keskellä liuskekivikallio, jolla on noin kolmen koopeen sportti- ja trädilinjoja. Ihan okei kiipeilyä mutta jälleen sama efekti kuin Wanakassa, ei mitään maata mullistavaa. Maisemat olivat kyllä ihan kivat!



Kingston

Double Cones, The Remarkables (Queenstown), Eteläsaari
No, nyt aletaan päästä asiaan. Remarkablesin hiihtokeskus on ns. Queenstownin ”lähimäki”. Hiihtokeskuksen parkkikselta alkaa lähestyminen kallioreiteille, joista me valitsimme sellaisen kuin ”Judas Goats”. En tiedä, olisiko nimestä pitänyt jo aavistaa, että tulemme harhaan johdetuiksi. Mutta ainakin tuli tehtyä ISO PÄIVÄ ja ISO MÄKI. Sitähän me haimme, vai mitä? Koska minä olin edelleen varsin keuhkotautinen köhijä ja hidas lonkkavaivainen linkuttaja, valitsimme tosiaan reitiksi Juudaksen Vuohet, joka menisi vain Double Conesin puoliväliin (6kp, 125m) sen sijaan, että kiipeäisimme koko tömpyrän (10kp, 350m). Mutta mutta, kuinkas sitten kävikään. 



Keskellä Jane ja taustalla pilvessä Double Cones



Lähestyminen Lake Altan rantaa pitkin

Viime hetken topon luvut Päästyämme yläankkuriin, mistä piti olla kolme 50-metristä laskeutumista alas reitin juurelle, ei seuraavaa laskeutumisankkuria löytynyt mistään. Ei sitten mistään, vaikka Toni kuinka etsi ja etsi. Ei sitten auttanut muu kuin kiivetä koko hiivatin vuori ylös asti.  Ja ylöspäin Juudaksen Vuohilla   Tiesimme, että Double Conesin topista pääsee alas ns. Grand Traverse -harjannereitin laskeutumislinjaa pitkin, sillä olimme aamulla lähestyessämme jutelleet paikallisen huippukivan oppaan, Janen, ja tämän asiakkaan kanssa, jotka olivat menossa tekemään kyseisen traversen. Ainoa ”pikku haaste” olisi se, että laskeutumislinja menee ns. Grand Couloiriin, Double Conesin ja Single Conesin väliin, joka on näin kesälläkin névéetä eli kesälunta ja jolla on jyrkkyyttä enimmillään nelisenkymmentä astetta, eikä meillä tietenkään ollut rautoja saati hakkuja. Emmehän olleet alppi-, vaan kalliokiipeilymeiningillä liikkeellä, emmekä olleet suunnitelleet jyrkkiä lumilähestymisiä tai -poistumisia.  Kenties jossain puolivälin tienoolla   Mutta koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, niin ylös painalsimme Double Conesin toppiin (2.319m), traversoimme loput Grand Traversesta Grand Couloirin päälle ja aloimme etsiä turvallisinta mahdollista laskeutumislinjaa alas Grand Couloiria niin, että pitäydyimme mahdollisimman paljon kalliolla, jotta pystyimme varmistamaan etenemisemme. Siinä vaiheessa alkoi olla jo ilta ja lumi alkoi jo kovettua uudelleen, joten lumelle ei kuluaarin jyrkkyyden vuoksi ollut mitään menemistä ilman rautoja ja hakkuja.

Vastoin tahtoaan Double Cones topissa

Korkealta on pitkä matka alas Eteneminen oli tietenkin hidasta köysistössä, mutta minkäs teit, turvallisuus ennen kaikkea. Onneksemme pystyimme seuraamaan Janen ja tämän asiakkaan jälkiä aika-ajoin, mutta kieltämättä oli melkoisen vaikea pysyä niillä, sillä hekin olivat kulkeneet lumella vain ajoittain, joten jälkien uudelleen löytäminen tuotti melkoista tuskaa. Loppujen lopuksi kuitenkin kuluaarin muututtua riittävän loivaksi uskaltauduimme pehva-kantapää mäkeen ja pääsimme reitin juurelle juuri sopivasti pimeän tullen. Siitä oli vielä puolentoista – kahden tunnin suunnistustehtävä rakkakivikossa otsalampun valossa autolle. Ei ihan helppo nakki ei, sillä polku näkyi huonosti kivikossa ja Uudessa-Seelannissa ei näyttänyt olevan tapana merkata polkuja ns. pikku-ukoilla samaan tapaan kuin monissa muissa maissa;) Muistelin hyljetutkijakaverini Helin ohjetta pitää tuuli aina samalla puolella kasvoja, jottei ala kiertää kehää. Autolle päästyämme kello näytti yhtä yöllä ja olimme molemmat sanalla sanoen ”wasted”. Kerran aiemmin olen ollut yhtä helpottunut autoon istuessani. Se oli Sardiniassa, kun olimme juuri selvinneet ylös rantakalliolta myrskyn kourista. Samanlaista helpotuksen euforiaa pukkasi pintaan tälläkin kertaa. Kämpille ajaessamme näimme valtavasti opossumeja tien poskessa. Ne istuskelivat aidalla; äiti alinna ja poikaset äidin selässä ja katselivat meitä suurin myötätuntoisin silmin. Niin ainakin kuvittelin.

Epic maistui epiikin jälkeen

Double Dones ja Grand Traverse Remarkablesin kokemuksesta piti toipua päivä, henkisesti toki kauemminkin, joten jäimme vielä vuorokaudeksi elpymään Queenstowniin. Olin niin kipeä ja hakattu, että makasin ja köhin vällyjen alla vuorokauden putkeen. Toni kävi kylillä tutustumassa paikallisten kaupallisten kiipeilytoimijoiden ”artikkeleihin” Darran Mountains (Fiordland), Eteläsaari Jatkoimme matkaa syvemmälle etelään, Fiordlandiin. Linnuntietä Queenstownista Fiordlandin ”pääkallonpaikalle” Milford Soundiin lienee vain noin sata kilsaa, jos sitäkään, mutta maantietä pitkin aikaa pitää varata viitisen tuntia. Loppumatkasta maisemat toki palkitsevat. Kohteemme ei itse asiassa ollut Milford Sound, vaan Homer Hut, siinä matka varrella, mutta päätimme käydä kurkkaamassa Milfordiakin turistimielessä. Darrans oli mielenkiintoinen kokemus kerrassaan. Ensinnäkin olimme ihan ällikällä päähän lyötyjä, kun saavuimme Homer Hutille, joka on NZACin (New Zealand Alpine Club) maja, sillä kiipeilijät siellä olivat jopa hieman epäystävällisiä. Kukaan ei tervehtinyt, eikä tullut juttelemaan! Siihen asti kaikki, aivan kaikki, tapaamamme paikalliset olivat olleet ihan super hyper yyber ystävällisiä! Siis ihan äärettömän ystävällisiä. Ja nyt kun menimme kiipeilijöiden majalle, niin jengit oli tosi tympeitä. Me oltiin aivan pihalla. Toni oli vielä ennen reissua selvittänyt NZACilta, saako Homer Hutilla majoittua ja vastaus oli ollut, että kyllä saa, kun on UIAA-jäsenkerhon jäsen. Ja mehän olemme SAKEn jäseniä, joten jäsenkortit oli mukana, niin kuin reissuissa aina.  Tunkeilijat NZACin Homer Hutilla  No, Toni sitten reippaana miehenä kysymään yhdeltä naiskiipeilijältä, että anteeksi, onko tässä jokin ongelma, että me olemme siellä. Tämä sitten, että joo, täällä on uusi ”warden” (ns. talonmies), joka ei ole täkäläisiä ja joka tulkitsee sääntöjä tosi tiukasti ja henki on nyt vähän se, että vain NZACin jäsenet saavat yöpyä. Ja että warden sitten katsoo, saadaanko me jäädä vaiko ei. Olipa mukava fiilis siellä sitten laitella iltasafkaa ja pistää punkka kuntoon, tilaa kun kuitenkin oli ihan reippaasti. Edelleenkään kukaan ei jutellut meille mitään. Warden sitten tuli noin klo 22 kiipeämästä ja oli ihan, että ”no, totta helvetissä te saatte olla täällä yötä, kun olette UIAA-jäseniä!”. Ja laskutti meiltä NZAC-hinnan. Mutta edelleenkään kukaan muu ei meille puhunut. Warden arveli, että paikalliset kiipeilijät ovat kypsiä turisteihin, joita tuppaa majalle ”ovista ja ikkunoista” sen vuoksi, että maja sijaitsee Milford Soundiin menevän tien varressa. Ja koska me emme olleet kiiwejä, olimme siis turisteja. Kylmää oli kyyti eurokiipeilijälle Homer Hutilla!  Alppistartti  Kylmää oli kyyti myös Darranseilla! Sen verran pääsimme naiskiipeilijän, joka Racheliksi sitten esittäytyi, kanssa puheväleihin, että saimme hänen suosiollisella avustuksellaan valittua reitin seuraavalle päivälle. Kävi ilmi, että valtaosa reiteistä vaatii jäätikkövarustusta lähestymisellä, joten ne olivat pois laskuista. Jäljelle jäi ns. Homer Saddlen alue ja Moir’s Maten massiivi, jolta valkkasimme reitin nimeltä Bowen – Allan Corner. Sillä olisi pituutta 8-9 kp:ta ja vaikeutta noin 17. Sekä Rachel että Warden mainitsivat sivulauseessa, ja taisi topossakin jokin mainita olla, että ”lähestyminen on alentanut kiipeilijöitä ryöminnän tasolle” eli että lähestymisessä on vähän ”expo ridge traverse”. No, olihan se sitten ”vähän expo”. Ja ”vähän pitkä”.

Harjannetraverse, jonka lopussa reitti head wallilla

Lähestymismaastoa Aamu koitti ja starttasimme liikkeelle hyvissä ajoin ennen kuutta. Mutta. Ensinnäkin, lähdimme vahingossa väärälle polulle ja meillä meni hukkaan lähestymisellä varmaankin tunnin verran, kun rämmimme hirveässä irtokivikossa ylämäkeen. Toisekseen harhaannuimme väärään gullyyn, joka ropisi irtokiveä ja jouduimme pelastamaan sen yläpäähän jumiin jääneen norjalaisköysistön (olimme tavanneet heidät edellisiltana samaisella Homer Hutilla), jonka oma köysi ei olisi riittänyt laskeutumiseen pois gullystä, joka ei ollutkaan oikea lähestymisreitti. Löydettyämme oikean lähestymisgullyn ja päästyämme sen ”expon ridge traversen” alkuun, tulimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että olemme auttamatta liian hitaita, jotta ehtisimme turvallisesti päivänvalossa traversaamaan kyseisen harjanteen kiipeilyreitin juurelle, kiipeämään 8-9 kp:tä ylös, laskeutumaan ne samaiset alas ja traversaamaan takaisin satulalle, jolla olimme. Arviomme mukaan satulalta, jolta harjannetraverse olisi alkanut, olisi kestänyt vielä 1-2 tuntia reitin juurelle, ja sama takaisin sitten illansuussa, mieluiten toki valoisalla. Sitä traversea ei pimeällä ja väsyneenä olisi halunnut tehdä. Niinpä nielimme pettymyksemme, söimme pari pähkinää ja totesimme, että täytyy opetella lisää alppikiipeilytaitoja, jotta osaamme toimia nopeasti ja tehokkaasti tämänkaltaisessa ympäristössä, sekä päivänvalossa että pimeällä, ja suuntasimme alas – tällä kertaa oikeaa, lyhyempää ja helpompaa, polkua pitkin. Darran Mountains on kuten nimikin sanoo ”mountain countryä”. Kalliokiipeilyreitit ovat ns. head walleja, sillä pitkän kasvukauden takia vasta ihan vuorten yläosat ovat pöheikkövapaita. Reiteille on ensinnäkin tolkuttoman pitkät lähestymiset ja toisekseen ne tapahtuvat pitkälti jäällä ja lumella, joten jääraudat ja hakut ovat tarpeen. Ei olisi yhtään huono ajatus lähestyä yhtenä päivänä, bivittää reitin juurella ja kiivetä toisena päivänä. Toinen vaihtoehto on kävellä kuin hirvi. Meille tämä ei ollut valjennut lukemalla Eteläsaaren yleisluontoista koontitopoa, vaan vasta paikan päällä näkemällä mittasuhteet itse ja ottamalla turpaan niin, että tukka pölisee edelleen. Oppia ikä kaikki. Kiipeilyssä tosin ei tunnu koskaan tulevan täysi-ikäiseksi.

Kamat kasaan ja matka jatkuu

Viiden tähden hotelli Sebastopol Bluffs, Mt. Cookin alue, Eteläsaari Meille ei tullut mieleenkään jäädä Homer Hutille, vaan päästyämme alas Darranseilta, istuimme jälleen Old Faithfullin kyytiin ja käänsimme nokan kohti pohjoista. Päätimme kurvata Mount Cookin hoodeille katsastamaan, millaista kaltsia siellä olisi tarjolla. Haaveilimme vähän, josko olisi sääikkunaa ja pääsisimme helikopterilla ylös Twin Streamille, missä on kuulemma tosi hyvää multpitsiä. Janekin oli sitä kehunut. Mutta, onni ei ollut myöten, sillä lännestä vyöryi aivan valtava matala ja koko Mt. Cookin massiivi oli aivan juntturassa ja jo tonnissa tuli lunta. Sattui kuitenkin iloinen jälleennäkeminen ja törmäsimme Janeen Mt. Cook Villagen parkkiksella! Jos joku teistä, rakkaista lukijoista, päättää lähteä Uuteen-Seelantiin vuorikiipeilyreissuun, tai miksei ihan kaltsihommiinkin, niin suosittelen lämpimästi Janea oppaaksi. Jane usutti meidät Sebastopol Bluffsille, missä kiivetä hilpasimme jonkun multipitsin kevyehkössä tihkusateessa. Tai pitäisikö sanoa, Toni hilpaisi ja Rouva44 laahusti perässä. Siinä kohdin reissua aloin olla NIIN ryytynyt ja Darransien ja Remarkablesien lyömä, etten päässyt ylös enää edes nelosen släbiä. Siitä kehkeytyi väsynyt alter egoni, Rouva44, jota Toni jaksoi kiipeilyttää, kuskata, ruokkia ja perään katsoa. Varsinainen perässävedettävä. Ristus, mikä persoona. Onneksi Rouva44 on alkanut kotiinpaluun jälkeen vaipua jo taka-alalle ja Miia jälleen voimistua;) Tosin migreeni on jälleen alkanut uuvuttaa Miiaa ja ruokkia Rouva44:ää… Melkoista valtapeliä. Uskaltauduimme Mt. Cookilla myös NZACin toiselle majalle, vaikka vähän hirvittikin Homer Hutin jälkeen. Mutta onneksi menimme, sillä täällä oli ihan eri meininki! Wardenit, Pip ja Simon, olivat ihan huippukivoja ja jäimme istumaan ja rupattelemaan heidän kanssaan tuntitolkulla, vaikka olisi pitänyt jo olla tien päällä kohti Charlestonia. Pip varasi meille Charlestonista kämpänkin ihan ohimennen.

Rouva44 ulkoilulla

Mies ja maisema

Sebastopol Bluffs Mt. Cook Charleston, Eteläsaaren länsirannikko Mt. Cookilta suuntasimme saaren poikki luoteeseen, Castle Hillin kautta Arthur’s Passiin, mutta koska emme todellakaan ole boulderoijia, emme pysähtyneet kiipeämään Castle Hillissä. Mutta hienon näköistä tömpyrää! Charleston on rantakaltsi aivan Eteläsaaren luoteisosassa Westportin lähellä. Kiipeilyalue on suhteellisen pieni ja noin 40 metriä korkea mutta laadultaan hyvää gneissiä suoraan Tasmanian meren rannasta nousevina jyrkänteinä. Ihan yllättävän hyvää kiipeilyä! Meri vain oli hippasen hurjalla tuulella meidän ollessa mestoilla, joten alas reittien juureen ei ollut mitään menemistä. Aaltoa pukkasi noin 10-metrisinä maininkeina suoraan seinämään niin, että tanner tärisi. Ei auttanut muu kuin yläköysitellä ylhäältä käsin ja silti meinasi ahteri kastua ja pelotti julmetusti. Harvoin on yläköysitoiminta noin pelottavaa. Ei tullut mieleenkään kiivetä ilman kypärää!

NZAC Unwin Hut Mt. Cook

Charlestonin kaltseilla oli vähän merenkäyntiä

Charleston

Paynes Ford, Eteläsaaren luoteiskulma
Viimeinen kohteemme Eteläsaarella oli kenties Uuden-Seelannin suosituin urheilukiipeilyalue, Paynes Ford, vähän kuin Saksan Frankenjura pienoiskoossa. Paynes Ford sijaitsee ihan Eteläsaaren luoteiskulmassa. Olimme siellä vain päivän, joten mitään kattavaa kuvaa ei syntynyt. Mutta jos on urheilukiipeilijä ja tykkää poketeista ja sloupeista, niin voisi olla ihan vierailun väärtti. Reittejä ainakin piisaa, joskin varsin matalia valtaosa. Mutta toinen tykkää isästä ja toinen pojasta. Näin se vaan menee, ja hyvä niin.

Paynes Fordista ajaa vain pari tuntia Nelsoniin, missä pidimme vapaapäivän ja menimme biitsille! Ihan käsittämätöntä lorvailua. Vähän tosin joogattiin, jottei menisi ihan vain makoiluksi. Tonia ei meinannut saada pois sieltä rannalta. Kävimme myös aivan ihanalla sushilla ja jädellä, olimme oikein lomalaisia koko rahan edestä. Jo alkoi Rouva44:kin tokeentua.
Oli aika siirtyä takaisin Pohjoissaarelle, missä olimme päättäneet käydä vielä kerran Lake Taupolla kuuntelemassa poppilintua.

Paynes Fordin access-info

Paynes Fordin klippailua

Lisää Paynes Fordia

Paynesissa oli myös boulderointia

Syötiin ulkona 😉

Lepopäivä Nelsonin biitsillä

The Interislander

Paluu Lake Taupon rauhaan kuuntelemaan Poppilintua

Whanganui Bay, Lake Taupo

Ja taas syötiin ulkona

Whanganui Bayn reittejä

Topissa. Taustalla Whanganui Bay Rotorua, Pohjoissaari Ajelimme vielä matkalla ylös Aucklandiin vulkaanisen Rotoruan kautta katsomassa kiehuvia ja kuplivia mutalätäköitä ja kuumia lähteitä. Se oli kolmas varsinainen turistipäivämme mutta ihan mukava, sillä mutalätäköt olivat vallan veikeitä. ”Plup plup” ne vaan sanoivat ja kuplivat menemään. Myös Taupon ympäristössä oli näkynyt maastossa vastaavia yksittäisiä höyryäviä spotteja. Sellaiseen ei olisi kiva kävellä lähestymisellä.

Viidakossa jälleen

Rotoruan geysirit

Singapore
Kotimatkalla pistäydyimme Singaporessa kavereillamme Satulla ja Mikalla muutaman päivän ajan elpymässä Uuden-Seelannin kokemuksista. Oli aivan ihanaa nukkua lakanoissa, pötkötellä poolilla ja nauttia vielä hetki valosta ennen paluuta pimeään.

Kaiken kaikkiaan Uudessa-Seelannissa kannatti käydä kerran, mutta tuskin menemme toista kertaa, sillä kauas on pitkä matka. Samalla vaivalla ja budjetilla kiipeää kolme kertaa laadukkaampaa kiipeilyä kolme kertaa kauemmin Kaliforniassa. Tai Norjassa. Tai Alpeilla. Ja arki kotona on hyvää; meiltä ajaa tunnin lähimmille kallioille ja putouksille. Ei sitä Uudessa-Seelannissa iltaisin sen kummemmille mestoille pääsisi sielläkään.



Jussi Muittari tuli vastaan Singaporessa





Elpymistä Singaporessa



”Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”

Miia