Kuvat: Miia & Toni Fohlin

Kuten kirjoituksen nimikin kertoo, olimme tällä kertaa
liikkeellä sekä puuterin että putousten perässä. Kunnianhimoinen tavoite
kerrassaan, sen tulimme huomaamaan. Liikkeen suunta oli Japani; ensin Tokion
kautta pohjoissaarelle Hokkaidolle ja sieltä takaisin eteläsaarelle Honshulle.
Koska kyseessä oli eräänlainen tiedusteluretki Japanin ihmeisiin, tulee tästä
kirjoitelmasta poikkeuksellisen konkreettinen matkakertomus, eikä yhtään niin
ohut yläpilvitekele kuin raapustukseni yleensä. Näin ollen tämä saattaa jopa
palvella maahan matkaa suunnittelevia eräänlaisena infopläjäyksenä.
Sulateltavaa reissulta riittää ainakin täksi kevääksi.

Siispä liikkeelle Helsinki-Vantaalta. Koneeseen menevän putken päässä tuli yhtäkkiä mieleen, miten hassu sattuma olisi, jos Kaima-Graeffe olisi Tokion-lennollamme purserina. Heti, kun olin tämän villin ajatuksen huuliltani Tonille päästänyt, totesin, että tuossahan tuo koneen oviaukossa seisoo. Voin väittää, että saimme erittäin lämpimän vastaanoton lennolle, ja aivan erityiskohtelun. Kiitos Kaimalle ja Finnairille vielä kertaalleen!  Suora lento oli muuten erittäin kätevä, eikä hintakaan mahdoton.

Putousten Sounkyo

Sounkyo oli ensimmäinen kohteemme. Siellä, Daisetsuzanin kansallispuistossa, on rotkolaakso, jonka pohjalla virtaa joki, jonka vedet tulevat vuorilta lukuisten putousten muodossa. Paikka tunnetaan putousten lisäksi myös perinteisistä onseneistaan eli japanilaisista kuumista lähteistä. Vulkaanista vettä osataan Japanissa hyödyntää monin eri tavoin mutta eittämättä yksi parhaista on samaa nimeä kantava kylpylä, onsen. Ja nythän ei ole kyse nokianeedeneistä, flamingoista tai naantalinkylpylöistä, vaan jostain ihan muusta. Näissä kylpypyhätöissä ei aikuiset juo kaljaa, eikä kakarat kilju. Niissä ollaan hiljaa ja jynssätään, jopa hulluuteen asti. Jynssätään siis, ei olla hiljaa hulluuteen asti. Onseneissa vallitsee rauha ja hiljaisuus, onsenetiketti, jonka peruspilari on perusteellistakin perusteellisempi vartalon jynssäys ja hinkkaus eli hinkkaus ja jynssäys. Ja siitä syntyikin aivan oiva nimi jollekin vielä putsaamattomalle reitille; Pimeät Hinkkaajat. Nimellä voidaan viitata myös reitintekijöihin itseensä.

Ensinnäkin, putoukset löytyivät ”pienellä” skouttauksella, haikkauksella ja hikoilulla – mutta ne eivät olleet jäässä. On erikoinen fiilis, kun seisoo jääkiipeilyreppu selässä, hakut tanassa, matkustettuaan ensin maailman ääriin ja tuijottaa vuolaasti virtaavaa putousta, jonka PITI olla jäässä. Mutta eipä ollut, ei. Fiilistä kohensi vielä se, että olimme luonnollisesti maksaneet hivenen extraa Finnairille saadaksemme mukaan sekä kiipeily- että laskugearit. No, se kävi harvinaisen selväksi, ettei jääkiipeilykamoille olisi tällä reissulla tarvetta. Putoukset olivat jäässä vasta reunoilta keskiosien kohistessa vaikuttavasti. Toni oli seurannut kelien kehittymistä, ja pakkasta oli pidellyt -10 asteen luokkaa jo kuukauden verran. Ilmeisesti vesivolyymi on kuitenkin niin suuri ja veden lämpötila suht korkea geotermisen lämmön ja mannerlaattojen liitoskohdan vuoksi. Sounkyoon jääkiipeilemään suuntaavan kannattaa siis ajoittaa reissunsa, sanotaan nyt vaikka, helmi-maaliskuulle vuodenvaihteen sijaan. Silloin kannattaa sitten varautua tosi galsaan keliin.

Niinpä pakkasimme kiipeilykamat takaisin laukkuun ja jätimme laukun Yamaton eli ”Kissafirman” huomaan. Kissafirma on käsittämätön firma. Se toimittaa oikeastaan mitä tahansa mihin tahansa nopeasti, luotettavasti ja edullisesti. Maksimissaan 25 kilon bagaasi heilahtaa alle kahdenkympin Hokkaidolta Honshulle, ei paha. Päätimme siis keskittyä pujotteluun ja puuterin metsästykseen.

Kyliltämme lähti Kurodaken kabiini ylös vuorelle, missä oli kokonaista yksi tuolihissi mutta sitäkin paremmat randomaastot. Lunta oli onneksi pukannut useamman metrin, joten saimme nauttia ensikosketuksesta Japanin upottaviin hankiin jo Sounkyossa. Lunta ei kuitenkaan vielä ollut niin tolkuttoman montaa metriä, että vaivaiskoivut olisivat tyystin peittyneet ja näin ollen pusikko tuntui aika-ajoin, hmm, piiskaavalta. Mutta myöhemmin talvella pusikon peityttyä mäenlasku Kurodakella on varmasti erittäin oivaa ajanvietettä, hissijonoja ei ole eikä raadeja vapaalaskijasvedupettereitä pukkaa ovista ja ikkunoista sekä karmien välistä.

Kävimme bussilla ja junalla (muuten ihan huippu, mutta aikatauluja oli vaikea tulkita japaniksi) tutustumassa myös toiseen hokkaidolaiseen keskukseen, joka paperilla näytti loistavalta, Furanoon. Verttiä piti olemaan miltei tonni, ja olihan sitä, muttei kauheasti lunta, sillä Furano on tosi alhaalla. Lisäksi Furanon haaste pienen puuterinmetsästäjän näkövinkkelistä on se, että siellä on oikeasti tosi pöheikköistä. Lunta saisi pukata pilvin pimein ja metritolkulla ennen kuin pusikot peittyisivät. Näin ollen Furanoon aikovan kannattaa miettiä suunnitelmiaan uudemman kerran. Tai toki siellä on ihan kivasti pujottelurinteitä, jos tykkää.

Koska meistä alkoi tuntua, että onni ei ole matkassa, kun putoukset lorisevat ja pusikot ovat pinnassa, päätimme suorastaan hullutella ja pitää kokonaisen lepopäivän jouluaaton kunniaksi. Se ei ollut huono vaihtoehto, sillä majapaikassamme oli aivan ihana onsen-osasto, missä vierailimme kiusaksi asti. Molemmilla, naisten ja miesten, puolilla oli neljä sisäallasta ja kaksi ulkoallasta. Kaikki hivenen eri lämpöisiä ja erilaisia parantavia mineraalivesiä kukin. Jo vain onsenissa oli kiva pötkötellä! Ja jo vain lepäsi myös mieli, ei vain ruumis.

Majapaikastamme ja Sounkyosta vielä sen verran, että emme törmänneet ainoaankaan muuhun ulkomaalaiseen koko kylässä. Kylä ei tokikaan mikään iso ollut; maantie ja yksi katu siinä ristissä. Mutta ei ketään muuta länkkäriä, mikä tarkoitti sitä, että ainoa kieli, jolla olisi tullut kunnolla toimeen, oli japani. Ja sehän ei meiltä taivu, vielä toistaiseksi. Näin ollen vaihdoimme kieleksemme pantomiimin ja tulkkasimme googletranslatorin avulla. Sen lisäksi, ettemme ymmärtäneet mistään mitään, emme myöskään tienneet koko aikana, mitä söimme. Perinteiselle ruokarajoitteiselle härmäläiselle voi Japani olla piinallinen matkakohde, sillä pääsääntöisesti ei ole mitään hajua siitä, mitä lautaseltaan löytää. Japanilainen ruoka on todella hyvää, terveellistä ja monipuolista, mutta se ei suinkaan ole silkkaa sushia. Sushi on vain yksi ruokalaji triljoonien muiden herkkujen joukossa.

Hakuba

Pian oli kuitenkin aika siirtyä seuraavaan kohteeseen. Kunnon harrastuskiertomatkoilla kun ei jäädä laakereille lepäilemään. Hyppäsimme jälleen bussiin ja ajelimme Asahikawan kentälle, missä meillä oli melkoisia vaikeuksia saada lumivyöryreppujen kaasupatruunoita koneen ruumaan. Toiseen suuntaan ei ollut ollut ongelman ongelmaa. Pienenä vinkkinä, että IATAn dokkari lumivyöryreppujen vaarattomuudesta kannattaa printata ulos (japaniksi). Pääsimme kuitenkin kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme koneeseen viimeisellä kuulutuksella. Ja jälleen Tokioon, missä meitä odotti Chuo Taxi, joka veisi meidät Japanin Alppien pääkaupunkiin Hakubaan. 

Chuo Taxin varaus oli ollut jännä kokemus. Aina kun esitin kysymyksiä meilitse, sain vastauksen yhteen kysymykseeni. Ja kun kysyin uudelleen niitä loppuja, sain vastauksen taas vain yhteen niistä. Ja loppujen lopuksi en saanut enää yhtäkään vastausta. Olin varmaankin kysellyt kiintiöni täyteen. Näin ollen paikallinen Hakuban ski-guide Damian pyysi avuksi japanilaista vaimoaan. Ja se toimi! Hanedalla meitä oli vastassa äärimmäinen ystävällinen vain japania puhuva herrasmies, joka ajoi meidät perille asti Hakuban Norikura Onseniin, vaikka alun perin taksin ei pitänyt meitä hotellille asti kuskata. Se oli mukava ylläri, sillä olimme sopineet heti seuraavalle aamulle alppistartin Damianin kanssa. Damian on Mäkelän Eevan kurssikaveri Canadian Avalanche Associationin kursseilta, ja Eeva meidät hänen kanssaan yhytti. Suosittelen muillekin Hakubaan suuntaaville: Hakuba MountainLife ja sillä selvä, jos takamaastoon mielii. Tarkoitan takamaastoon, ei siis hissioffille. Jälkimmäinen ei kuulu Damianin repertuaariin.

Hakubasta. paikka on tosi hypetetty, ehkä vähän liiankin, mutta eittämättä tällä kapealla Japanin laskukokemuksella myös se lumivarmin. Porukkaa on ihan vietävästi ainakin vuodenvaihteessa (ausseja) ja kuulemma myös tammi-helmikuussa (niitä ikkunanväleistä pursuavia raadeja kypäräkameravaapalaskijasvedupettereitä). Hakuba ei kirjaimellisesti ottaen ole hiihtokeskus, vaan kylä päätien ja junaradan varressa, jonka mukaan useiden pienten hiihtokeskusten muodostama hiihtoalue on nimetty. Kukin keskus on oma yrityksensä, ja vain muutamilla on yhteisliput. Keskusten välillä kulkee niin sanottu ”hiihtobussi”, mutta ehei, älä edes mieti Alppien hiihtobusseja, jotka suhaavat kymmenen minuutin välein kylästä kylään, hissille ja takaisin. 

Hakuban hiihtobussi ajaa puolentoista tunnin välein pari aamuvuoroa, pitää keskipäivällä tauon ja jälleen iltapäivällä pari vuoroa. Siis puolentoista tunnin välein. Lienee sanomattakin selvää, että kannattaa ennakkoon hieman panostaa siihen, missä Hakuban hissikeskuksessa haluaa asua. Matka laidalta toiselle kestää ainakin puoli tuntia. Me olimme Norikurassa, jossa on aivan poikkeuksellisesti yhteislippu Cortinan kanssa. Cortina on kuuluisa metsähiihdostaan ja suht liberaalista offaripolitiikastaan, mutta jos lunta ei sada, voi siellä tulla tylsää. Tai no, missäpä ei tulisi, jos ei lunta tupruta. Offarihiihtopolitiikasta sen verran, että useimmat keskukset ovat aika tiukkoja rinteiden ulkopuolisen toiminnan suhteen. 

Tsukaigen ylähisseiltä puolestaan aukeaa huiman hienot randomaastot, joten jos backcountry sen kirjaimellisessa merkityksessä kiinnostaa, on Tsukaige hyvä vaihtoehto. Siellä tosin ei ole yhteislippuja tai yhteyksiä mihinkään muuhun keskukseen, mutta Cortinaan kestää hiihtobussilla ehkä noin vartti. Suurin osa länkkäreistä majailee kuitenkin Happo Onessa (lausutaan ”happoone”, korkeus 760m, toppihissi 1.831m), missä on myös Hakuban hiihtoalueen turisti-info ja bussiasema. Hissikeskuksessa on jokunen hoitamaton mettähiihtokaistale, mutta vain jokunen. Ja kuriositeettina mainittakoon, että rinteitä ei hirveämmin ajeta. Laskemalla syntynyttä pukkelia rakastavien kannattaa ehdottomasti suunnata Happo Oneen, ja toisinpäin. Mieti tarkkaan ja käsi sydämellä, kumpaan ryhmään kuulut.

Me olimme siis sopineet Damianin kanssa varhaiset aamurehvit hotellillamme, mistä suuntasimme Tsukaigeen (korkeus 800m). Tsukaigessa ylös mäelle (yläasema 1.680m), karvat pohjiin ja ylämäkeen kohti Norikuradakea ja Shiroumadakea. Olimme ällikällä lyödyt, kun aurinko alkoi paistaa! Eihän Japanissa kuulu paistaa aurinko, vaan siellä kuuluu tulla lunta tupaan. Oli kiva skinnailla ja katsella maisemia.

Maasto on mielenkiintoista, mikä kannattaa takamaastoon mielivän ottaa huomioon. Mannerlaattojen liitoskohta näkyy ja tuntuu kautta Japanin; terrain trapseja piisaa. Hakubassa niitä ovat eritoten avoimina virtaavat purot ja jonkin sortin ”kuumalähdekuopat”, joihin ei parane pienen pujottelijan hulahtaa. Purojen ylityskohdat olisi ihan kiva tietää, sillä purosta voi olla vaikea päästä omin avuin pois. Varmasti yhtä paha kiipeili on, jos sattuu solahtamaan syvän ja jyrkkäreunaisen supan pohjalle. Investointi maastot tuntevaan oppaaseen ei siis ole lainkaan huono ajatus, vaan jopa ihan kiva.

Pääsimme miltei Norikuradakelle, kun lännestä vyöryvä frontin reuna alkoi meitä saavuttaa. Ehkä noin sata korkeuserometriä jäi mäkeä taittamatta. Skinit pois, pujottelumoodiin ja pöllyttelemään! Lumi tosin ei kuulemma ollut yhtä hyvää kuin edellispäivänä, mutta ei se meitä niin hirveän paljoa haitannut. Vaikka randopäivämme olikin oiva, ei Hakuba tällä kertaa näyttänyt meille parastaan. Olimme, sielläkin, liian aikaisessa vaiheessa liikkeellä. 

Puskat eivät olleet peittyneet niin, että mettissä olisi ollut tilaa möyrytä. Luntakaan ei niinä päivinä, kun me mestoilla olimme, siinä määrin sadellut, että vanhat jäljet olisivat kadonneet. Tai no, randomestoilla ei tietty ollut jäljen jälkeä, siellä sai laskea ihan koskematonta. Jos nyt oli lunta ylhäällä 3-4 metriä, on sitä myöhemmin talvella moninkertaisesti, jolloin peräänantamattoman pöheikköinen tunturikoivikko on kokonaan lumen alla ja poissa pienen pujottelijan tieltä. Toki silloin, jos nytkin, kannattaa tietää, mitä tekee ja minne menee, sillä lunta on paljon ja samat ovat fysiikan lait.

Myoko

Kiertomatkamme jatkui seuraavaksi Myoko Kogeniin, jota tuttavallisesti Myokoksi kutsuttakoon. Myoko, siinä missä Hakubakin, on nimitys usean itsenäisen hiihtokeskuksen alueelle. Majoituimme siellä Akakura Onsen –nimiseen keskukseen, jolla on yhteislippu Akakura Kankon kanssa. Hauskoja nämä japanilaiset paikannimet! Täällä meille sattui matkan ainoa länkkärityyppinen hotellihuone, mitä en suosittele kenellekään. Ehdottomasti japanilaista huonetta kehiin tatamineen ja futoneineen. Piste. Onneksi hotellissa oli kuitenkin aivan kelpo onsen, joskaan ei mitään verrattuna yyber-onsen-paikkakunta Sounkyon onseniin. Myokossa, niin kuin Hakubassakin, kannattaa olla tarkkana sen suhteen, missä pujottelee, rinteiden ulkopuolella siis. Paikallinen ski patrol on asiasta varsin tarkka ja hissilippu voi lähteä käsistä kuin hauki mökkirannasta. 

Myokossa, tällä kokemuksella, kannattaa olla joko tuolla Akakurassa (Onsen tai Kanko) tai Suginoharassa. Pikkuruinen Seki Onsen jäi meiltä näkemättä, mutta saattaisi olla sielläkin hyvää offaria, joskaan ei ehkä backcountryä tai tourausta. Suginoharassa on hyvän näköinen huippu ylähissin etuvasemmalla ja fiksunnäköinen ridgelinja nousuun. Sinne emme kuitenkaan päässeet, sillä sinkki esti aikomukset. Tapaamamme pekat olivat sinne päässeet ja tuumivat sen olleen hyvä lasku.

Koska kyse ei ole alppimaisesta alueesta, ei Myokoon kannata matkustaa ennen tammikuuta. Meillä kävi tuuri, sillä lunta oli suht paljon jo saapuessamme ja vikana yönä sitä pyrytti kylillä (korkeus 650 m) 50 cm ja topissa (korkeus 1.500 m) sitä oli sitten vähän alta metrin. Tämä siis yhdessä yössä! Kyllä oli hauskaa etenkin, kun olimme ekoina hissillä pois lukien yhdet ohittamamme ruotsalaiset lautailijat ja yksi aussiseurue, joka ei saanut suksia jalkaansa kyllin nopeasti. Varsin ikävää, heille. Pääsimme näin ollen korkkaamaan toppihissiltä niin mäen kuin metsänkin, kummankin vuorollaan. 

Olen aina ihmetellyt, miten niitä metsiä oikein lasketaan, kun on kuitenkin suht viettävää ja puitakin olisi suotavaa ehtiä väistellä. No helposti, kun on lunta on niin paljon, ettei vauhti pääse kiihtymään. Ja sitten siellä vaan hyppelehditään. Ja hihitellään. Haasteiksi muodostuvat seuraavat: lasit menevät huuruun, kaatuminen alarinteeseen voi olla kiusallista, jopa vaarallista, jos kaverit eivät pääse kiskomaan ylös, pysähtyminen väärään kohtaan on kiusallista, sillä liikkeelle voi olla vaikea päästä ja viimeisenä, vaan ei vähimpänä, seuraava Japanin-matka täytyy saada hetimiten varattua. Etenkin, jos on viimeinen laskupäiväsi, niin kuin meillä Myokossa oli.

Tokio

Juuri kun pääsimme pujotteluvauhtiin, oli jo aika siirtyä tällä kepeällä kiertomatkalla eteenpäin, Tokioon. Toisaalta polvemme olivat sitä mieltä, että oli jo aikakin. No ei, minun polveni oli yllättävän hyvä, puuterinpöllytys ei sitä kauheasti piinannut. Tonilla puolestaan vääntyi polvi Myokossa, joten jälleen kerran huonoa polvikarmaa pukkasi. Taidamme olla varsinaiset Polvi-Fohlinit eli Fohli-Polvinit. 

Pakkasimme siis kamppeet kasaan ja jätimme miltei kaiken Kissafirman haltuun. Hyppäsimme paikallisjunaan ja Naganoon, missä vaihdoimme aitoon luotijunaan, Shinkanseniin. Se on hieno ja kulkee neljääsataa, mikä on Tonin mielestä siistiä. Toni otti siitä paljon kuvia, ohessa. Pihahdustakaan ei kuulu ja matkanteko on tasaista. Toivoisin, että VR kävisi opintomatkalla Japanissa, ei vain Shinkansenin vuoksi, vaan noin muutenkin. Siellä sataa nelisentoista metriä lunta talvessa mutta junat kulkevat parin sekunnin tarkkuudella, ympäri vuoden. VR:llä voisi olla jotain opittavaa.

Yksistään Tokiossa on eri lähteistä ja eri laskutavoista riippuen 13-35 miljoonaa asukasta. Japanissahan heitä on noin 130 miljoonaa. Yhdessä Tokion kaupunginosassa saattaa olla yhtä paljon asukkaita kuin koko Suomessa. Sitä voi sitten vähän mietiskellä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. 

Ainakin se tarkoittaa sitä, että japanilainen syntyy, kasvaa, elää, vanhenee ja kuolee ottaen kanssaihmiset huomioon. Siellä ei ryysitä metroon tai kaupan kassalle. Siellä ei öristä kännissä kaduilla ja kuseskella porttikongeihin. Siellä ei päästetä ovea kolahtamaan takaa tulijan kuonoon. Siellä ei sanota ”oho”, jos se ovi kuonoon kuitenkin kolahtaa, vaan pahoitellaan ja kumarrellaan loputtomiin. Japanissa otetaan toiset huomioon. Eikä siinä vielä kaikki. Missään ei ole roskan roskaa, ei töhryjä, ei ilkivaltaa. Rikollisuuskin on olematonta, koska kulttuuriin kuuluu, että kaverilta ei kähvelletä, eikä tätä kuseteta. Tokion kansainvälisellä Naritan kentällä yksikin setä oli jättänyt läppärinsä penkille odottamaan, kun meni vessaan. Siis kelatkaa. Haluaisin itse asiassa lähettää jok’ikisen suomalaisen sinne opintomatkalle, en pelkästään VR:n johtoa.

On Japanissa toki pimeätkin puolensa, pahempaakin siis löytyy kuin onsenin Pimeät Hinkkaajat. Duunipäivät ovat armottoman pitkiä, kurinalaisuus voi mennä överiksi, pakkausmateriaaleissa ei todellakaan kursailla, kertakäyttökulutus kukoistaa (me saimme jok’ikisessä majapaikassamme jok’ikinen päivä uudet hammasharjat!), naisten paikka on edelleen pitkälti kotona jne. jne. Mutta ehkäpä en nyt sorru lempiaiheeseeni yhteiskuntatieteelliseen analyysiin, vaan pitäydyn kiertomatkamme käänteissä.

Tokio. 

Tokiosta löytyy vaikka mitä, joskaan ei yhtä ja ainutta keskustaa. Keskustoja on useita. On yöelämän keskus (Shinjuku), on shoppailukeskus (Ginza), on vanha Tokio (Asakusa), on keisarillinen keskus (Tokyo). Lisäksi on erikoisliikkeistään tunnettuja alueita, kuten ulkoilmaihmisiä (ja kamahomoja) suuresti kiinnostava Jimbochon-Kandan alue, jolla on vierivieressä toinen toistaan isompia ulkoilmagearia kauppaavia liikkeitä. Luulen, että Toni olisi halunnut jäädä sinne asumaan.

Summa summarum

Japaniin kannattaa matkustaa aina, kun mahdollista. Ja jos
meinaa kiivetä jäätä tai pujotella, niin mieluusti keskitalvella. Pujotteluun
suosittelemme Hakubaa, vaikkakin siellä pukkaa niin aussia kuin svedupetteriäkin,
ja jälkimmäisiä kuin Åressa konsanaan. 

Hakubassa kannattaa ottaa opas ja
suunnata takamaastoon, sillä meidän näkövinkkelistämme hissit loppuvat
puoliväliin mäkeä ja hissihiihto on siitä kiinnostuneelle vastaavasti aika
pienimuotoista Alppeihin verrattuna. Japanissa kannattaa asua ryokanissa eli
paikallisessa majatalossa ja mahdollisuuksien mukaan vieläpä sellaisessa, jossa
on oma onsen. Ja jos vielä kiristetään seulaa, niin mineraali-onsen on paras. 

Ruoka
on aivan sairaan hyvää ja terveellistä, joskaan missään kohdin et
todennäköisesti tiedä, mitä syöt. Ja jos söit fugua, on sitä tarjoavissa
ravitsemusliikkeissä myös happikoje. Ollos huoleti! Hammasharjaa ei matkalle
kannata kantaa lainkaan, joskaan se ei liene harrastusmatkailijan kohdalla
painavin yksittäinen matkatavara, josta tinkiä. Ns. oloasua et myöskään mukaasi
tarvi, sillä majataloissa matkailijaa odottavat yukata ja tohvelit. Niillä
sitten hilpotellaan ympäriinsä. Huoneessa ei välttämättä tarvitse olla suihkua,
sillä käyt kuitenkin onsenissa tai vähintäänkin furossa, jos majapaikassasi
sellainen on. Kukapa ei kävisi.

Miia ja Toni

Linkkejä:

Japanin hiihtokeskukset: www.snowjapan.com

Kissafirma: https://www.kuronekoyamato.co.jp/top.html

Hiihtokeskuskuljetuksia: https://www.chuotaxi.co.jp
ja https://www.naganosnowshuttle.com

Japanilaisia majataloja: https://www.japaneseguesthouses.com

Ski-guide Damian Hakubassa: www.mountainlife.jp