Siinähän kävi yllätys yllätys niin, että olin alkanut lenkkeillä alkukesästä polven ollessa jo tosi hyvä. No, kun se lenkkeily oli niin kivaa, aloin juosta ehkä vähän liikaa, sellaista lenkki per päivä -vauhtia. Se on mielestäni ihan hyvä tahti, jos on jonkinlaista pohjaa, mutta en sattunut juuri silloin muistamaan, että olin ollut kolme vuotta hyvin pitkälti vesijuoksulinjalla.  Ja tästä kuivan maan kipittelystä seurasi sitten erittäin ärhäkkä polven rasitusvamma ja nivelpussin tulehdus. Eihän sellaisella jalalla mihinkään Lofooteille lähdetä yöttömään yöhön kiipeämään multipitchiä ja rämpimään rakkakivikossa. Kyllä taas pääsi itku pitkästä ilosta, kun lukuaan jo neljäs kesä peräkanaa alkoi näin synkissä merkeissä. 

Öisin keräsimme kiviä teltan liepeiden ympärille, sillä pelkäsimme tuulen vievän telttamme mennessään. Kestettyämme tätä kolme viikkoa pakkasimme koko  läpimärän ja kuraisen omaisuutemme autoon ja ajoimme tauotta Dödlarsbergille Kolivuoriston itälaidalle. Oli kuin olisimme tropiikkiin tulleet, sillä siellä vallitsi leppoisa 20-asteinen kesäkeli. Ruotsissa kaikki on softimpaa.

Nyt siis palasimme Lofooteille yr.no:n yltäkylläisten lupausten houkuttelemina. Eeva ja Kaitsu olivat olleet mestoilla jo pari päivää, joten treffasimme Kabelvågin Sandvikassa ja pistimme leirin pystyyn. Sen verran tiukasti alitajuntaan edellisen reissumme myrsky oli iskostunut, että ankkuroimme telttamme Sandvikan maaperään sellaisella määrällä kiiloja, että vain ja ainoastaan maanjäristys saisi telttamme vienosti värähtämään.

Yr.no piti lupauksensa. Joinain päivinä taivaalla purjehti satunnaisia Suomifilmipilviä, parina päivänä tuuli yli 5 m/s, eikä vettä tullut tippaakaan. Olen satavarma, että tämä ei tule kohdallamme toistumaan. Norjan hyvänsäänkorttimme ovat auttamatta tämän elämän osalta käytetyt.

Pääsimme kiipeämään hienoja linjoja: aloittelimme pehmeästi Puffrissetistä Honnikornsvaetilta ja kävimme Gandalfilla fiilistelemässä reittejä, joilla olimme aikoinaan sateessa lipsutelleet ja eksyilleet. Kiipesimme myös Myggan, joka löytyy Myggapillarenilta Vågakallen massiivista, mutta nimen antamasta lupauksesta huolimatta hyttyjä ei ollut haittanamme lainkaan. 

Oli jotenkin hassua kiivetä pohjoisseinää, sillä sitä ajattelisi, että Norjassa olisi kiva kiivetä etelä- ja länsiseiniä, jotta saa olla auringossa. No, ensiksikin, päivä oli niin pitkä, että edes pohjoisseinä ei ollut koko päivää varjossa ja toiseksi, oli aivan ihanaa, kun se viimeinkin meni varjoon. 

Myggalta voi kävellä alas, mutta se ei olisi ollut polvelleni varteenotettava vaihtoehto, vaikka se yleensä sitä onkin, siis alas kävely verrattuna laskeutumisiin. Kiipeilijät ovat viritelleet reitille erinäisiä väliankkureita, joista voi laskeutua, jos tykkää. Ankkureita on vähän siellä täällä ja vähän semmoisia ja tämmöisiä. Meillä on 50-metriset Jokerit, joilla ei kuitenkaan aina yltänyt ihan kaikkia pätkiä, joten laskeutumisia kertyi. Harjoitimme myös symbioottista laskeutumista, kun yksien tuttujen 60-metriset tuplat eivät ihan venyneet ankkurille, jolla minä patsastelin. 

Mygga oli kiva reitti, ja laskeutuminen teki siitä hyvin pitkälti seikkailukiipeilyllisen. Tämän enempää betaa en tässä ala jaella, mutta ehkäpä suosittelisin Myggalle mielijälle 60-metrisiä köysiä, repsnuria ja muutamaa ylijäämäsulkkaria ankkureita vahvistamaan.

Juuri ennen kuin polveni sanoi sopimuksensa (taas) irti, ennätimme kiivetä vielä aivan upean sekareitin: Spurven yhdistettynä Colibrieniin Trollfestningenillä Kallessa. Löydettyämme tiemme suolla ja pöheikössä kallion juurelle, päätimme aloittaa Spurvenilla. 

Iltahetki Kohdallani reitin kruksiksi oli muodostua aivan karsea hämähäkki, joka kehtasi olla virittänyt asumuksensa keskelle reittiä ja möllötti odottamassa, että takertuisin sen verkkoon ja se voisi syödä minut suuhunsa kuin Lukitar Frodon konsanaan. Hillitsin kuitenkin mieleni, taioin kättäpidempää, tiputin hämyn halkeaman uumeniin ja kiisin ennennäkemättömällä nopeudella ohi kruksista. Olen tunnetusti varsin hidas kiipeilijä, mutta joskus kykenen ylittämään itseni minäkin. Toni sai hoitaa pari sanan perinteisessä mielessä kruksipitsiä, joista ylempi osoittautui aivan upeaksi käsihalkeamaksi. Se taisi olla Colibrieniä, jos oikein muistan. Aivan upeaa kiipeilyä putipuhtaalla graniitilla, suosittelen! Aamuaurinko punaa Vågakallen

Kinttuni oli kuitenkin saanut kylliksensä ja autolle
päästyäni oli rasitusvamma jälleen täysillä päällä. Itkuhan siinä taas pääsi ja
harmitus oli melkoinen. Mutta ei auta kuin ottaa vastaan, mitä eteen tulee. Ja
tokihan olisi ollut viisasta rytmittää kiipeilypäivien väliin lepopäiviä, mutta
kun ei malta. Sitä paitsi jälkiviisaus on hanurista. 

Räkkäystä Onneksi mestoilla oli kuitenkin tuttuja kiipeilijöitä, ja Toni pääsi Nevalan Sarille päivähoitoon Henkan viettässä sormen pakottamaa lepopäivää. Sari ja Toni kävivät seuraavana päivänä tikkaamassa Festvågilla niin Hiihtäjää kuin paria multipitsiäkin. Toni oli aivan fiiliksissä Hiihtäjän hienoista muuveista, joten kenties ensi kesänä minäkin pääsen “suksille”. Toni ja Sari Toni Trollfestningenillä Trollfestningen Kaikki hyvä päättyy aikanaan, ja suunnitelmat Norjassa muuttuvat nopeasti. Tai ainakaan niitä ei kannata graniittiin hakata. Sain ajan polven punkteeraukseen seuraavalle viikolle ja yr.no ennusti kelin kääntyvän epävakaammaksi, joten irrotimme telttamme Sandvikan maaperästä, pakkasimme vankkurimme ja käänsimme keulan kohti sisämaata. Eeva ja Jussi olivat lähteneet jo pari päivää aiemmin vetämään Apiksen Svartisenin jäätikkökurssia ja Kaitsu oli suunnannut sisämaahan hänkin, niin teimme mekin.