Teksti: Mikko Sirkiä

Kuvat: Mikko Sirkiä, Timo Saalasti

1e jour

Am morgen haben eir einem ganz gut Frühstück in hotel Bergfreund in Herbriggen in der nähe von Zermatt genießt. Wir können das hotel empfohlen!

Elikkäs. Jo ennen alkua lehendaariseksi julistettu Apiksen ensimmäinen Haute Route ekskursio alkoi kokoontumisajolla pieneen perhehotelliin Zermattin laaksossa. Osa oli saapunut aklimatisoitumaan jo Pääsiäisena, loput saapuivat torstai iltaan mennessä – mukaanlukien matkanjohtaja eli opas Juho Lukkari (UIAGM).

Muissa rooleissa tällä retkellä ovat konkarit Markku, Teija, Timo, Sini ja noviisi Mikko.

Perjantai aamuna aamiaisen jälkeen hotellin vanha herra ja rouva lähtevät kuskaamaan meitä pikkubussilla Verbieriin, tämän reissun aloituspisteeseen.

Verbier expressillä ylös Col de Gentianes-nyppylän päälle 2950 metriin. Ryhmäkuva, elektroniset mittalaitteet päälle, piipparicheck ja matka voi alkaa kello 11.30. Ensin laskemme pikkupätkän ladun varten ja vaihdamme skinnausmoodiin. Ilman ei ole aivan paras mahdollinen, sillä aurinko paistaa pilvien takaa ja välillä pukkaa lunta – valo on flättiä, mutta ei tuule ja on lämmin. Ekan skinnauksen jälkeen pääsemme laskemaan pienen matkan bowlin pohjalle.

Skinimoodiin taas ja alkaa pitkä kapuaminen Rosablance (3336) huipulle. Alku on kevyempää traversea, mutta pikkuhiljaa asteet kasvavat ja kun päästään jäätikölle, alkaa jo puuskuttaa – varsinkin jos aklimasaation on vielä vaiheessa (toim.huom).

Käymme topittamassa Rosan ja kuvittelemme eteemme avautuvan näkymän. Useita yli nelitonnisia siellä täällä. Sääli vaan, että olemme sinkkissä.

Palattuamme suksille, näkyvyys parantuu hiukan ja kiiruhdamme alamäkeen. Alkaa muutaman kilsan lasku kohti hytteä. Jälkiä on paljon, mutta lumi on varsinkin ylhäällä erinomaista. Parikymmentä senttiä pyydää – puuskutus vaihtuu riemun kiljahduksiin.

Hytte löytyy ja pikku skinnauksella pääsemme perille kuuden ja puolen tunnin rupeaman jälkeen. Nousua tuli 850, laskua 1100 ja kilometrejä 11 ja risat. Kamavälppäystä ja illalliselle kello 19. Paikalla ranskalaisia, jenkkeä (telluilla!) ja joukko venäläisiä. Ruoka on.. ja sitä on riittävästi. Hiukan istutaan iltaa ja sänkyyn päädytään hyvissä ajoin – aamiainen kello 5.30.

                                               Prafleur Hytte

2e Jour

Kello soi 5.15. Yö on ollut toisille hyvin nukuttu, toisille ei. Aamu valkenee kuitenkin kirkkaana ja vesivessakin on saatu yön aikana toimimaan!

Kohtuullisen aamiaisen jälkeen punnerramme ulos ja ylös mäkeen. Aamunavaus on 150 verttimetriä nousua Col des Roux (2804m), josta avautuu näkymä Lac du Dix tekojärven laakson yli itään mistä se aurinkokin on antaa aavistaa itsestään.  Ilma on kirkas ja selvästi pakkasen puolella.

Satulasta alkaa pitkä ja uuvuttava oikolasku, jolla kierretään järveen laskevan puron rotko. Lasku päätyy vähintäänkin yhtä uuvuttavaan traverseen. Lipsuttelemme suksilla kilometritolkulla ja lopulta laskemme isojen jäälohkareiden välistä järven jäälle. Järven vedenpinta on laskettu kymmeniä metrejä, ja rannat ovat jyrkät ja täynnä jäälohkareita. Varsinainen reitti kulkeekin ylempänä, mutta meillä onkin tavoitteena 150 ekstra nousumetriä.

Järveltä noustaan aika tiukka nousu ylös laaksoon ja Cheillon jäätikölle, jonka päässä kohteemme, cabane du Dix sijaitsee. Loppupätkä hyttelle on aika ikävää tasamaata, aurinko paistaa taivaan täydeltä ja vaatetta on vähennettävä kokoajan. Vähän ennen hytteä pidämme kevyen lounastauon, mikä on hyväksi. Loppunousu hyttelle on nimittäin tiukka!

5,5 tunnin, 13 km:n ja 870 nousumetrin jälkeen olemme saavuttaneet Dixin. Pienten arpajaisten jälkeen neljä purkaa ylimääräiset repustaan ja jatkaa iltapäivän topitukseen läheiselle La Luettelle (3548m). Kaksi jää hyttelle ja pistää toimiston pystyyn terassille – aurinko paistaa, mittari näyttää yli 30 astetta ja monta kameraa yms. värkkiä on ladattava. Ehkä siinä sivussa menee pari kaljaakin.

Ensimmäinen Luetten valloittaja palaa takaisin jo kolmen vartin jälkeen, “ei se ollutkaan hyvä idea”! Loput palaavat kuulemma hienolta reissulta mielettömän hienon laskun saaneena neljän tunnin kuluttua – se ei jätä paljon aikaa elpymiseen, illallinen tarjoillaan kello 18.30.

Dix on tupaten täynnä ja salin kakofonia on mahtava. Ruoka on sentään astetta edellistä parempaa ja sitä on edelleenkin riittävästi.

Ilta jatkuu ihmetellessä. Aamiainen kello 6.30 ja edessä tiukka päivä ylös Pigne d’Arollalle.

3e Jour

Cabane du Dix tarjoilee myöhäisen aamiaisen kello 6.30. Se on kokonaisuudessaan nopeasti nautittu ja oppaamme hätistämänä olemme liikenteessä “jo” kello 7.46. Innoikkaimmat kapuavat jo pitkällä jäätikköä kun me välppäämme kamojen kanssa ennen nousua. Lunta satelee hiljalleen, mutta näkyvyys on hyvä ja sää on kirkastumaan päin.

Nousu on kipakka reilun tunnin puristus. Matka jatkuu ylä plateulla missä pääsemme ihastelemaan kirkkaassa säässä ympäröivää maisemaa. Vasemmalla ylhäällä näkyy Pigne d’Arolla (3790m), päivän topituskohde. Ennen nousua seuraavalle “tasolle”, laitamme hankiraudat suksiin kiinni. “good call” nousu on 40-asteinen ja latu kova. Hankiraudoilla homma onnistui huomattavan helposti ja turvallisen tuntuisesti.

Nousu jäätikön ylätasanteelta toppiin on helppo luikautus (ja höps). Huipulla on ruuhkaa, mutta ihmekös tuo, kun sää on mahtava ja topista näkyy sellaisia huippuja kuin Mont Blanc, Matterhorn, Jungfrau, Finsterarhoorn, Dent blanche, Weisshorn, Täschhorn ja muita vähemmän kuuluisia nelitonnisia. Suunnittelemme seuraavan päivän reittiä…

Ja sitten: vihdoinkin lasku! Lasku Pigneltä Cabane du Vignettes hyttelle on hyvä. Lumi on hyvää, reitin valinta tarjoaa neitsytlinjoja ja elämä hymyilee. Tai no – sitten nousee laaksosta pilvet ja loppumatka tullaan sinkissä. Hytte löytyy ja viimeinen approach on helppo, kiitos runsaslumisen talven.

Cabane du Vignettes (3160m) sijaitsee hienolla paikalla kalliojyrkänteen reunalla. Heti ensi vaikutelma lupaa hyvää. Suksille oma huone ja sopivat kuivatuspaikat ikkunoiden edustalla (onneksi  aurinko paistaa). Sali on avara ja makuutilat toisessa (tai oikeastaan kolmannessa) ja kolmannessa  kerroksessa. Kaikki toimii.

Mutta kun päästään illalliselle, niin sitte vasta Vignettes näyttää kyntensä. Oh-la-laa! Keitossa on toistaiseksi eniten sattumia, mutta pääruoka se vasta asettaa benchmarkin: valkoista riisiä, paistettuja vihanneksia ja …. Gordon bleu! Jälkkäriksi vielä kunnon mud cake!

Painumme taas hyvissä ajoin nukkumaan, aamiainen on kello 5.30.

Ainiin. 15,5 km, 6h11min, 1034m nousua.

                                                            Vignettes Hytte 

4e Jour

Aamu valkenee pilvisenä, tuulisena ja  pyryisenä. Jotakuinkin sääennusteen mukaisesti. Sään luoma alakulo väistyy ainakin tilapäisesti kun laskeudumme saliin aamiaiselle. Ei voi olla totta! Munia ja pekonia! Tästä on vaikea parantaa.

Aamiaisen jälkeen laittaudumme matkaan. Edessä on pisin (korkein) päivämatka Vignettesiltä Cabane du Bertolille. Eikä sää oikein suosi.

Laskemme alas jäätikölle ja aloitamme kapuamisen ylös Glacier du Mont Collonia. Ensimmäinen nousu menee aika whiteoutissa. Lunta tulee päin näköä välillä aika navakoissa puuskissa. Nousu on kohtuullinen, vain noin 445m, 2F greidin luokkaa (kehittämäni randonousujen uusi luokitus!).

Päästyämme Col de L’évequen huipulle vaihdamme nopsaan lasku modiin ja alanne sujutella alas kohti Arollaa. Mitään huippuhiihtoa ei ole taaskaan saatavilla, näkyvyys on sen verran kehno mutta kyllä siinä matkalla muuta hyvä pyydakurvikin näkee päivänvalon.

Emme todellakaan laske alas kylään (kuten ne jenkki telluilijat joiden piti hiihtää Zermattiin – viisas valinta heiltä tässä kelissä), vaan pysähdymme evästauolle seuraavan nousun juurelle. Sen huipulla on kohteemme, Bertol. Niin lähellä, mutta niin kaukana, yli 800 verttimetrin päässä.

Nousemme ylös laaksoa, jonka nimi on kuulemma “Val Sans Nom”. Nousu alkaa jyrkkänä, loivenee sitten, mutta loppu on taas seinää. Latu on tupruttanut umpeen, sen pohja on kova, päällä vain muutama sentti uutta lunta. Cramponeista ei ole kuitenkaa iloa kuin aivan alun jyrkässä. Sanoisin, että nousu on 5hF luokkaa.

Matkalla huolletaan yksi Dynafit-side, mutta lopulta pääsemme kuitenkin perille, mikä on aina mukava asia. Sukset jäävät alas, ja kapuamme ylös tikapuita pitkin taivaaseen, eli hyttelle. Nousu on sen verra jyrkkä ja pitkä, ja jalat hapoilla, eli viisas oppaamme varmistaa tämän viimeisen ponnistuksen.

Hyttellä on selvästi vähemmän porukkaa kuin aiemmilla. Onhan maanantai. Illan mittaan joukkoon ilmestyy joitakin tuttuja naamoja matkan varrelta ja vietämme rattoisan viimeisen illan ennen kuin painumme nukkumaan jääkylmään majoitustilaamme. Mielestäni illallinen ei kaipaa mainintaa, lämmin lounas (rösti ja perunajuustomunas) sen sijaan upposi suihimme alta aikayksikön. Liekö syy seuraavissa lukemissa: 7h04min, 16km, 1260m.

                                            Bertolin hytte ja tikapuut

Jour du finale

Herätys on kello 6. Aurinko nousee tähtikirkkaalle taivaalle – reissun viimeinen päivä!

“Vielä viimeinen klassikkoetappi jäljellä. Bertol Hytteltä hiihdämme Mont Miné jäätikön yli ja nousemme Tète Blanche (3707m) vuorelle. Huipulta ovat huikaisevat näkymät länsialppien nelitonnisille. Dent Blanche, Dent d`Herens ja Matterhorn ovat aivan tuntumassa.  Laskureittimme  kaukana alhaalla sijaitsevaan Zermattiin on mieleenpainuva. Ensin serakkien rikkomalle Stöckji jäätikölle ja sitten Zmutt jäätikköä Dent d`Herensin ja Matterhornin edestä kohti kylää.” -luki matkakuvauksessa….

Aamiainen Bertolissa on henkilökuntaystävällisesti self service, eli ryhmille on varattu müsliä, nutellaa, leipää, teetä ja vettä. Ei siitä sen enempää.

Laskeudumme varmistettuna alas hytteltä ja huomaamme, että tuulee, ja kovaa. Alhaalla saamme todella huonot uutiset: yksi ryhmän suksista on kadonnut! Ilmassa kiirii monta suomalaista ja muunkin kielistä kirosanaa!!!

Vaikuttaa siltä, että “joku” on siirtänyt hankeen juntattuja suksia ja tuulen noustessa, on suksi kaatunut ja lähtenyt valumaan alarinteeseen. Muutakaan vaihtoehtoa emme keksi. Mietimme, mihin suuntaan suksi on voinut valua ja kuinka pitkälle? Rinne on jyrkkä ja kovan pinnan päällä on jonkin verran tuulen tuomaa kevyttä pakkaslunta, ei hyvältä näytä.

Game plan: opas lähtee suksilla 400 metriä alaspäin seuraavalle tasanteelle ja tutkii näkyykö suksea missään. Yksi kiipeää ylös ja selvittää minkälaisia välineitä hytteltä olisi saatavana (saamme lumikengät lainaan) ja aloitamme rinteen yläosan systemaattisen haravoinnin. Reilun tunnin operaatio tuottaa tuloksen: suksi löytyy kuin löytyykin ja voimme huokaista helpotuksesta. Suksi löytyy hyvin läheltä alkuperäistä säilytyspaikkaa. Joku on ilmeisesti siirtänyt sitä illalla ja se on jäänyt lumiseinää vasten ja peittynyt yön aikana lumeen. Täydellinen katoamistemppu on paljastunut, ja olemme saaneet pyytämättä ja yllättäen hyvät alkulämmöt päivän tourille.

Lähdemme liikkeelle pari tuntia aikataulusta myöhässä. Aluksi laskemme Mont Minén jäätikölle, missä vaihdamme skinnausmoodiin. Tuuli on tyyntynyt, mutta sää on pilvinen.

Lähestyessämme ensimmäisen harjanteen huippua alkaa pelin henki tulla selväksi. Saamme vastaamme todella napakan tuulen, joka puuskissa heilutta köykäisempää matkailijaa. Lisäksi ilma on täynnä lunta. Sitä tulee taivaan täydeltä ja tuuli kuskaa sitä jäätikön pintaa pitkin. Näkyvyys on surkea, ajoittain mitätön. Suunnistamista vaikeuttaa myös se, että tuuli kiertää ympäröiviä vuoria ja tuntuu kiertävän milloin mistäkin suunnasta.

Edellä menneiden, tai vastaan tulevan porukan jälkiä ei näy missään. Lumi peittää meidänkin ladun hetkessä takanamme. Nousu on 1F luokkaa, koska etenemme hyvin hitaasti, välillä korjataan taas yhtä suksesta erkanevaa Dynafitsidettä. Kierrämme (kuulemma) Tete Blanchen takaa solaan, josta alkaa Stöckji-jäätikkö. Jäätikkö on todella railoinen ja muutaman varovaisen siivun jälkeen päätämme jatkaa laskua köydessä. Se siitä pyydasta, jota olisi tarjolla 30cm pitävän pohjan päällä, mutta minkäs teet kun et eteesi näe!

Majakka ja viisi perävaunua kiemurtelee varovasti alaspäin ja ihmettelemme miten opas löytää laskureitin ympärillä hahmottuvien valtavien crevassien seassa. Lopulta pääsemme onnellisesti alas hiukan loivemmalle ja voimme irroittaa köyden. Pienen breikin jälkeen lähdemme sujuttelemaan alas loivaa Zmutt-jäätikköä. Alaspäin tullessa näkyvyys paranee hiukan ja pystymme hahmottamaan minkälainen kuumaisema on kyseessä. Matterhornista tai muista huipuista ei tosin näy aavistustakaan.

Ilma lämpenee ja lumi on märempää. Niin suksien alla kuin taivaalta satava.

Lykimme kohti Zermattia pitkin laakson pohjaa, pääsemme tielle ja lopuksi laskemme siirtymäreittiä ja pukkelikkopätkän alas kylään.

Haute Route est Terminé, Ende!

Viimeinen päivä oli enemmänkin selviytymistä, shit happens! 9h18min, 25,3km, nousua 745m, laskua 2467m.

Kiitos oppaallemme Juholle, vastaavalle matkanjärjestäjälle Apikselle sekä erinomaiselle matkaseuralle. Make, Teija, Timo ja Sini: tämä oli paras Haute Route vaellus ever!

Aspirant Mikko

                                         Aamu

                                         The End

Adventure Partners järjestää Haute Route hiihtovaelluksia jälleen ensi talvena