Teksti: Miia Fohlin

Kuvat: Miia & Toni Fohlin 

Viimeisin
retkemme suuntautui Italian Cogneen, joka on yksi Euroopan tunnetuimista jääkiipeilymekoista
ja joka on saanut viime vuosina paljon kansainvälistäkin huomiota. Paikassa on
jääkiipeily noteerattu vakavasti matkailuvalttina ja järjestelyt ovat sen
mukaiset. Erinomaiset viitat lähestymisillä ja pultatut, pääsääntöisesti
erittäin hyväkuntoiset ankkurit odottavat kilkuttelijoita.

 

Joulun
ja uuden vuoden yli ajoittunut reissumme oli niin sanottu yhteiselomme 10-vuotisjubileum,
vaikka mistään yksittäisestä tapahtumasta ei ole kymmentä vuotta, mutta voisi
sanoa, että keskimääräisesti kaikesta on. Lisäsyytä juhlaan aiheutti se, että
kinttuni on elpynyt paremmin kuin kiitettävästi. Toni oli tullut siihen
tulokseen, että syitä juhlaan näin ollen piisaa, ja varannut minulta salaa
täyden palvelun matkapaketin. Myönnettäköön, että tämä, käytännön syistä
ennakkoon, Tonilta saamani joululahjaylläri oli kerrassaan veret seisauttava.
En alkanut vimmatusti vastustella kuultuani, että jouluksi lähdetään Cogneen
naputtelemaan jäätä. Taisinpa mennä ihan sanattomaksi.

 

Cogne – kilkuttelun keskus

Cogne
sijaitsee Aostan eteläpuolella ja Gran Paradison kansallispuiston
pohjoisreunalla. Se on useasta pienenpienestä Alppikylästä ja kahdesta
laaksosta muodostuva jääkiipeilyparatiisi. Pääkylästä Cogne Chef-lieusta lähtee
etelään Valnonteyn laakso ja Lillazin kylästä Cognen itäpuolelta lähtee toinen
samanmoinen, Valeille. Molempien laaksojen seinämille muodostuu kymmenittäin keskimäärin
200-metristä, aina 600 metriin asti korkeita, eri vaikeusasteisia jääputouksia
ja mikstareittejä. Approachit vaihtelevat muiden rännien osalta 15 minuutista
(käytännössä yksi putous, Cascate de Lillaz) reiluun kahteen ja puoleen
tuntiin. Siis suuntaansa. Reilun tunnin lähestymisillä saavuttaa kuitenkin jo
melko monta hienoa putousta, mutta esimerkiksi Nonteyn hienoin sektori ”Money”
on parin tunnin reippailun päässä. Jeps, lumessa mönkimistä siis piisaa vähän
kovemmallekin maratoonarille.

 

Valnonteyn,
jossa me asuimme aivan ihastuttavassa hotelli-majatalossa La Barmessa,
kyläkorkeus on 1.665 metriä, joten retki käy myös korkeanpaikanleiristä. Havahduin
tähän mentyäni kotiin palattuamme ekalle murtsikalenkille. Sain sivakoida
hulluuteen asti ennen kuin sain sykkeen nousemaan ja maitohapot liikkeelle.
Siinäpä vasta oli urheilujuhlan tuntua! Mutta takaisin Cogneen, missä on muuten
aivan uskomaton murtsika-scene! Rikoonisseä pukkaa toinen toistaan
tyylikkäämmissä Monturan vermeissä, ja tapasimmepa erään papparaisen, jonka
kanssa saimme haastella rikssvenskaksi saunomiskulttuurin eroista. Exänsä oli
ruotsalainen, precis.

 

Hikeä pukkaa

No
mutta takaisin asiaan. Vaikka approachit ovatkin aika-ajoin
“pitkähköjä”, ei niillä ihan aina kuitenkaan tarvitse suoranaisesti skrämblätä,
vaan nousua approachilla saattaa kertyä vain parisensataa korkeuserometriä ja
valtaosa siitä hyvää polkua pitkin. Poikkeuksiakin toki löytyy ihan riittävästi,
esimerkkeinä mainittakoon Monday Money ja Lillaz Gully, jonka alle päästäkseen
on rämmittävä 400 metriä korkeuseroa rakkakivikossa, lumivyöryrännissä ja
toivottavaa todella on, että et ole ensimmäinen ”avaamassa uraa”, vaan joku
toinen on tehnyt tämän duunin. Pidemmällä sijaitsevia putouksia kiivetään
ymmärrettävästi huomattavasti vähemmän kuin tunnin päässä olevia. Paitsi
maanataifyrkkaa ja Lillazin ränniä, jotka ovat koko alueen tunnetuimpia tikkejä
ja kaikkien tikkilistoilla. Olimme säästäneet Lillazin Rännin fiksusti
uudenvuoden päivälle, jolloin pyyhkäisimme reippaasti rähmät silmistämme alkaneen
vuoden kuudentena tuntina ehtiäksemme ensimmäisinä putouksen alle. Joo, sitä
mekin pohdittiin, että varmaan jotain vikaa meissä on oltava, ja pahasti. Mutta
aikainen lintu madon nappaa ja uutta vuotta ehtii taas juhlia vuoden päästä!

 

Puhdistus

Se,
mikä putouksille kiiruhtamisen lisäksi tekee hommasta mielenkiintoista, ellei
jopa Johannesta lainatakseni pahimmillaan kiusallista, on vuoriston oma
prosessi nimeltä Puhdistus. Ja nyt en
viittaa Sofi Oksasen maailmanmainetta saaneeseen teokseen, vaan putousrännien,
gullyjen ja couloirien toimimiseen lumen luonnollisina poistumisreitteinä.
Seinämän jyrkkyyden, lumipakan rakenteen ja paksuuden sekä vallitsevan
lämpötilan ja ilmankosteuden sekä auringon säteilyn ollessa otolliset,
tipauttaa vuori lumipakan niskastansa, olit alla tai et. Nohevana lukijana
todennet, että silloin kannattaa olla mieluummin laakson vastaseinällä. Isossa Paratiisissa
ei parane olla väärään aikaan väärässä paikassa. Jääkiipeilyyn pitemmillä
reiteillä ja etenkin vuoristomaisemassa liittyvä ehdottomasti suurin
objektiivinen vaara on lumivyöry.

 

En ihan
heti hiffannut, mistä oli kyse, kun paikalle päästyämme isäntämme André kertoi,
että jouluna on hiljaista sen vuoksi, että oppaat ovat joulun vietossa. Joo,
okei, sen ymmärsin kyllä, että oppaat ovat joulun vietossa, mutta mitä sitten?
Voihan sitä nyt ilman opastakin kiivetä. Tutustuttuani alueeseen ja sen
äkillisiin lämpötilanmuutoksiin en enää yhtään ihmetellyt joulunpyhien
hiljaisuutta ja opaskulttuurin kukoistamista; niin paikalliset kuin Chamonixinkin
oppaat tekivät alueella pitkää päivää. Kyse kun ei ole vain siitä, mitä
greidiä, kuinka pitkää linjaa ja millaisen approachin takana haluaa seuraavana
päivänä kiivetä. Reitinvalinnassa tulee ottaa huomioon myös vuoristolle
luonnollinen Puhdistusprosessi,
kokonaan erillinen osa-alueensa mietittäväksi ja punnittavaksi. Ja reitillä kun
ei vyöryä pakoon pääse toisin kuin suksilla mäessä, mahdollisesti. Ehkä. Lumiturvallisuuden
arvioinnissa mikään ei ole niin tärkeää kuin paikallisten olosuhteiden
tunteminen pitemmältä ajanjaksolta. Tämä on viikkovuorituristin pahin ongelma
niin kiipeily- kuin takamaastohiihtokuvioissakin. Ja tässä ovat paikalliset
oppaat kullanarvoisia.

 

Meillä
vyöryaspekti korostui melko paljon sen vuoksi, että ensin tuli lämmin aalto,
eikä öisinkään mennyt pakkasen puolelle ja se jälkeen satoi ihan hiivatisti
lisää lunta ennestäänkin paksun ja lämpöaallosta raskaaksi muuttuneen lumipakan
päälle. Tilanne helpottui vasta kun lämpötilat palasivat reilusti pakkasen
puolelle. Onneksi meillä oli pari viikkoa peliaikaa. Lyhyemmällä reissulla voi
kiipeilyt jäädä huonossa tapauksessa vähemmälle, vaikka jäitä olisi
polteltavaksi asti.

 

Normaalisti
Cognessa on kuulemma tähän aikaan pikemminkin kuivaa ja kylmää toisin kuin nyt.
Ylipäätään alueelle ei sada niin paljon lunta kuin Aostan laakson
pohjoispuolelle, joten paikka on kuin tehty jääkiipeilyyn. No, jää olikin
sitten aivan ihanaa, du sorbet! À propos, alue on kaksikielistä, joten
ranskalla pärjäsi tosi hyvin, ja topokin
oli ranskaksi. Seikka, joka ilahduttanee suuresti meitä suomalaisia;) Ranskan lähellähän
siellä ollaan, Chamonixin vuorikiipeilymekkaan, missä kadut vilisevät toinen
toistaan raadimpia vuoristolaisia ja wannabeitä, ajaa tunnelin läpi noin
tunnissa.

 

Madonna!

Toinen
mielenkiintoinen, ja pahimmillaan tämäkin varsin kiusallinen aspekti Cognessa oli
kanssakiipeilijöiden määrä heti niiden autioiden joulunpyhien jälkeen. Hyvää
siinä toki oli se, että saattoi sparrailla reitinvalintaa ja pohtia
lumitilannetta porukalla ja edetä valmista uraa putoukselle. Mutta se kolikon
kääntöpuoli. Jösses! Ainakin tällaisille harvaan asutun maan kasvateille joka-aamuinen
lumihankijuoksukilpailu parkkikselta reitin alle oli armoton. Meille riitti,
kun kerran totesimme puolentoista tunnin rämpimisen jälkeen, että olimme
viimeisinä eli viidensinä putouksen alla. Päällämme punkesi erilaisin tyylein
ja tavoin neljä eri tasoista köysistöä viittä kp:tä jääputousta. Oli kuin olisi
ollut sirkuksessa, Madonna! ja Mamma mia! -huudot kaikuivat, lumi
suihkusi niskaan ja jää kopsahteli kypärään. Tällaista säätöä ei olla
kallioreiteillä nähtykään, vaikka sieltäkin olisi kaikenlaista kerrottavaa
lastenlapsille, jos sellaisia sattuisi olemaan. Onneksi oli kypärässä visiiri
ja takissa huppu. Siinä sitten venattiin, väisteltiin ja kirottiin, tunnista
toiseen. Onneksi oli myös untsa ja salami-nakkeja sen taskussa sekä Tonin
otsis, minun oltua hyvässä tallessa repussa reitin alla. Sen verran pimeän
puolelle pääsi ruuhkassa venähtämään, että otsiksesta olisi ollut enemmän
hyötyä päässä. Tämän näytelmän jälkeen ei aamukuuden marsseissa enää ollut
mitään nihkeää, vaikka kotiin päästyä vähän nukuttikin. Ja myönnettäköön, että
hetkittäin mieleen hiipi kysymys, voisiko lomalla joskus ihan vaan lomailla vai
tarviiko aina painaa kieli vyön alla? En ole löytänyt vastausta. Menevätkö
päivät ohi ja elämä siinä sivussa, jos vain ameebapötköttelee? En ole vielä
osannut päättää, mutten myöskään uskaltanut heittäytyä ameebaksi. Riski on niin
suuri, elämä niin kaunis ja niin paljon hienoja linjoja.

 

Geari

Kolmas
mielenkiintoinen juttu oli varustus. Siis geari ja kamppeet. Ensinnäkään voimia
ei tietenkään tuhlata lähestymisillä eli mitään ylimääräistä kampetta ei
kannata mukana kanniskella. Minimeillä mennään siis. Toiseksi hiki ja vilu
vuorottelevat, mikä asettaa melkoiset vaatimukset vaatetukselle. Ja ne hanskat!
Välillä tuntui, että jääkiipeily kulminoituu hanskoihin. Minä päädyin pitämään
lähestymisillä hengittäviä polarstretch-lapasia, kiivetessä BD:n kiipeilyhanskoja
ja varmistaessa Hestran superlämpimiä lobstereita. Ja kiipeilyhanskat pidin
varmistamisen ajan kiipeilytakin ja untsan alla “uunissa”. Tai
vaihtoehtoisesti tuomassa lisää toppausta tuohon rinnan seutuville… On ihana
vetää päälle lämpöiset hanskat, kun lähtee pieksemään jääseinää vuorollaan. Ruuvaaminen
jäisillä sormilla kun on hippasen keljua.

 

Ruuvaamisesta puheen ollen. Ruuveja meillä oli reilut kymmenen. Pari
lyhyttä tarvittiin Lillazin Ränniin mutta muuten pitkät ja keskimittaiset
pelittivät hyvin sillä puhtailla jääreiteilläkin ständit olivat kaikki
pultattuja, samoin kuin laskeutumisankkurit. Aivan uskomatonta palvelua Gran
Paradison puiston puolelta! Mutta takaisin geariin, jotten vallan huku access-asioihin,
sillä niistä ei enää ole paluuta ainakin, jos kysyn mieheltäni aiheesta. Tai
jos sen verran kuitenkin ihan nopsaan mainitsen, että puistossa oli myös viitoitetut
polut. Siis viitat putouksille! Mietipä, jos Korouomalla olisi putouksen alla
aina kyltti ”Ruskea 5min”, ”Mammutti 20min” jne.! Olisikos sellainen fiilis,
että kiipeilijänä olet osa luonnonpuistoon toivottua asiakaskuntaa!

Meillä, niin kuin havaintojeni mukaan kaikilla paikallisillakin,
oli lähestymisien ajaksi erillinen aluspaita (+pipo), joka reitin alla
vaihdettiin kuivaan. Vaikka aamulla parkkikselta tai majatalolta lähtiessä
palelikin, kun paitasillaan lähti pakkaseen painaltamaan, oli hiki joka
tapauksessa melkoinen, kun reitin alle päästiin. Kerran luulin myös kaatuvani
kuolleena hankeen. Olin painanut paniikin vallassa lumihankihölkkää peläten
koko ajan rikoopukuisten nissejen painaltavan meistä ohi. Mutta ei, me olimme
ekoina reitin alla, hurraa! En vain meinannut enää jaksaa kiivetä metriäkään.
Onneksi Tuborgin eka kp oli niin vaikea, että nakki lankesi Tonille. Thank god.

Hups, taas hukkasin kolmannen teemani, varustuksen. Meillä oli
ilo testata Patagonian tämän ja ensi kauden mallistoa. Erikoismaininnan
ansaitsee Piton Hybrid Hoodie, joka toimi aivan loistavasti välikerrastona ja
approacheilla. Ko. hupullinen välikerrosvaate on paksua powerstretchiä, jossa
on strategisissa paikoissa hieman tuulen ja lumen pitävää kerrosta. Toimii
erittäin hyvin kaikessa pitkässä kiipeilyssä kaudesta riippumatta, kesällä
sellaisenaan päällimmäisenä kerroksena. Kylmällä kelillä Pitonin huppu oli ihan
huippu, eikä mennyt tuulikaan läpi! Reitin alla kuiva aluspaita kehiin,
Knifeblade niskaan ja menoksi. Knifeblade oli toinen suosikki, ohutta
powershield softshellia kiipeilijäystävällisellä leikkauksella –toimii! Hyvät
vermeet tuovat aivan uskomattoman paljon mukavuutta ja turvallisuutta vuorilla
keikkumiseen. Tonilla oli testissä myös Super Alpine Jacket ja haalari, joissa
nimeä ei ole pilattu kompromisseilla, täyttä asiaa. Ja vieläpä näyttävät
kivoilta, tyttönäkökulmaa ei pidä väheksyä näissäkään hommissa.

Randomaailma ja alamäkihiihto

Luonnonpuistoa pidetään yhtenä Alppien parhaimpana
hiihtovaelluskohteena. Ja nyt puhutaan siis todellakin ns. trikoo-nisse-paratiisista.
Italialaiset todella rakastavat sitä homaa ja se näkyy. Alueella on mahtava
miehitettyjen rifugioiden verkosto sesongin aikana ja lääniä riittää.
Hissialamäkihiihtoonkin on tietysti mahtavat puitteet, varsinkin, jos on
vuokra-auto käytössä. Noin vartista tuntiin säteeltä löytyy kymmenkunta
maailman tunnetuimpiin hiihtokeskuksiin lukeutuvaa lanattua kenttää ja loputon
määrä offaria, tietty. Courmayer, La Thuile, Cervinia, Monte Rosa…jne. Kävimme
katsastamassa tällä kertaa pari pienempää mestaa, mm. Pilan, jonne pääsee
kätevästi Aostan kylästä kabiinilla. Keskusta pidetään hieman pienempänä ja
sitä se onkin mammutteihin verrattuna, mutta samanhintaiseen hissilippuun kuin
Härmässä saa siellä pikkuriikkisen enemmän katetta. Ehdimme nippanappa hiihtää
koko mestan päästä päähän, kun skippasimme lounastauon ja söimme hissimatkalla
niitä salaminakkeja sieltä taskuista. Miten niin tehostusta?

Summa summarum; jäämultipitch Alpeilla pitää aina sisällään
lisäulottuvuuden kalliohommiin verrattuna, alas tahtovan lumielementin. Ja
sesonkina Madonna-MammaMia -sirkuksen, joka toki on tuttua muun muassa
Dolomiiteilta, mutta täällä höystettynä jatkuvalla jää-pommituksella. Viimeisenä
muttei vähimpänä, varusteista ei kannata tinkiä, kevyttä ja laadukasta kehiin ja
elämä helpottuu huomattavasti. Eikä voi ainakaan varusteita syytellä, jos ei
kulje.

Meidän kymmnenvuotisjubileumreissumme oli vallan onnistunut,
sillä eihän sinne lepäämään oltu menty, vaan kiipeämään! Ja jos ei kiivetty,
laskettiin, piru vie. Levätä ennättää sitten eläkkeellä, vai mitä? Toni laihtui
kaksi kiloa, vaikka söi joka päivä kolmen ruokalajin vuoristoaterian päälle 1-2
pussia popkorneja tai sipsejä ja silloin tällöin pari tai ”kukaniitälaskee”
bishooshoofenia. Minä en laihtunut lainkaan. Kukas sitä, massakaudella.

T: Miia

Lisäinfoa muun muassa täältä: https://www.iceclimbingcogne.com/