Teksti: Miia Fohlin
Kuvat: Toni ja Miia Fohlin
Kuten jotkut teistä jo tietävätkin, olen
palomiehen morsian. Palomies, tai pikemminkin sydämenpalomies, on siitä
erikoinen vekkuli, että aina, ihan poikkeuksetta jokaisella reissulla hänen on
päästävä tutustumaan paikalliseen palokuntaan. Ja useimmiten näille
tutustumiskierroksille päädyn mukaan minäkin, sillä ne eivät koskaan ole
suunniteltuja ja tarkoitushakuisia, vaan niille aina vain päädytään, kun
paloasema tulee vastaan. Osasyy tähän on ilmiselvästi ja kokemusperäisesti se,
että kyllä koira koiran, ts. ammattiveli ammattiveljen tuntee. Reilun
10-vuotisen kokemukseni mukaan brankkarit ovat suorastaan käsittämättömän
samankaltaisia otuksia kansallisuudesta huolimatta.
meni, valotan hiukan taustoja. Olemme tänä syksynä Korsikalla kiipeämässä
kolmisen viikkoa. Ensin olimme isommilla vuorilla Col de Bavellan maisemissa
pari viikkoa ja nyt vikaksi viikoksi
rantauduimme alas aurinkoiseen Ajaccioon, jotta saisimme edes vähän
lomarusketusta kalvakoille kasvoillemme. Bavellassa kun olimme pitkälti
pilvessä. Siellä tulimme myös pohtineeksi kahta pelastustoimeen liittyvää asiaa
oman turvallisuutemme kannalta. Me palomiehen morsiamet saamme usein
palokuntavierailuiden lisäksi pohtia myös pelastustoimiliitännäisiä kysymyksiä.
Omapa on valintani. Mutta takaisin Bavellaan, jossa aprikoimme muun muassa seuraavia
aiheita:
vastaan? Onko ainoa kieli, jolla paikallinen hätäkeskus operoi ranska? Miten
kiipeliin joutunut kiipeilijä paikallistetaan, jos tämä tietää tyypillisesti
vain reitin nimen, eikä puhu lainkaan ranskaa? Gsm-paikannuksen tarkkuuden ja
saatavuuden voi heti kättelyssä unohtaa näillä tukiasemaverkoilla.
Bavellassa kohtaamatta ainuttakaan kanssakiipeilijää, eikä oikein muutakaan
liikkujaa karvaisia possuja ja lehmiä lukuun ottamatta. Okei, onhan nyt
marraskuu ja onhan Bavella reilun kilsan korkeudella merenpinnasta, mutta
silti. Ei aamuisin sentään ihan pakkasen puolella ollut, vaikka yöllä siellä
kävikin. Päivisin oli täydellinen kiipeilysää ainakin skandinaavin mieleen, jos
ei oteta lukuun Bavellan pilveä. Pohdintaan johti myös se, että englannilla ei
olisi saanut eteensä edes kroisanttia, saatikka sitten suklaista sellaista. Ja
kuka nyt peruskroissuista piittaa. Lisäksi kalliot ovat pitkien lähestymisien
takana vaikeakulkuisella vuoristoseudulla, missä ei useinkaan ole gsm-peittoa
ja jos olisi, ei sillä englanninkielellä välttämättä tule ymmärretyksi.
Metsäpalot
metsäpaloa, joka on todellinen ja erittäin vakavasti otettava riesa tällä
saarella. Asiasta varoitellaan maastossa olevin kyltein mm. kuuluisalla GR20-reitistöllä
trekkaavia. Miten toimia? Mihin suuntaan kirmata? Ennättääkö alta pois, jos on
todella vikkeläkinttuinen?
kiipeilypäivän Col de Tanassa, jonka läpi metsäpalo oli pyyhkinyt heinäkuussa
2009, eikä jäljelle jäänyt mitään. Ennen muinoin kaunis laakso oli edelleen
pelkkää hiillosta ja kivikasaa, vaikka tuhosta oli kulunut jo reilut kolme
vuotta. Voi vain kuvitella, miten heikoilla ihminen on moisessa tilanteessa.
tärkeisiin kysymyksiin tulimme sattumalta saamaan vastaukset Ajaccion palokunnasta.
Saatuamme tarpeeksi, ei Bavellan graniitista,
vaan Bavellan laakson päällä roikkuvasta sinnikkäästä sumupilvestä, joka
lyhensi näkyväisyyden vajaaseen kymmeneen metriin, päätimme siis laskeutua alas
rannikolle Ajaccioon. Täältä löytyy myös kiipeilykauppa, Alti Monti, korkeat
vuoret vapaasti suomennettuna. Sinne päädyimme pakollisen lepopäivän osuessa
kohdalle. Pakollisista lepopäivistä en niin tiedä, mutta pakolliset
kiipeilykauppavisiitit kuuluvat pakollisten palokuntavisiittien rinnalla pakollisiin
matkaperinteisiimme. Ja kas siellä, Alti Montin kiipeilygeartaivaassa Tonia
vastaan tuli salskea nuori mies, tai ei Thomas ehkä ihan niin nuori ollut,
ohimoilta jo hieman harmaantunut, mutta mielestäni varsin salskea kuitenkin. Tonin
mukaan varmasti jokseenkin saman ikäinen kuin hänkin, ja melkein yhtä salskea. Milletin
valmistaman tyköistuvan punaisen palokuntauniformun selässä luki jotta ”Secours
de Montagne – Sapeurs Pompiers d’Ajaccio”.
sijaan puhuu ihan kaikkia kieliä, ja vieläpä sujuvasti. Niinpä Toni ei tietenkään
voinut pitää suutaan kiinni ja eipä mennyt aikaakaan, kun meneillään oli vilkas
pelastajaveljeskunnan keskeinen diskurssi. Kun yritin päästä rakkaan
aviomieheni puheille saadakseni palautetta harkitsemiini approach-kenkiin, useista
viittausyrityksistäni huolimatta rakas aviomieheni ja tämä punaista uniformua
kantava, minun mielestäni hyvin salskea (nuori) mies olivat uppoutuneet keskusteluun
siinä määrin, etteivät siinä yhdet approach-kengät kiinnostaneet. Toni lienee
kiinnittänyt huomiota punaisen uniformun selässä olevaan tekstiin, ei niinkään
siihen salskeuteen (ja nuoruuteen), sekä uniformun tyköistuvuuteen, jotka
puolestaan saivat minun jakamattoman huomioni. Mitä minä niitä tekstejä
tavaamaan, kun on muutakin katseltavaa.
luonnollisesti seurasi kutsu Korsikan reissumme pakolliselle
palokuntavierailulle. Ja näin saimme myös vastaukset aiemmin mieltämme
askarruttaneisiin kysymyksiin. Ja jotta tästä blogituksesta olisi jotain iloa
ja hyötyä sinullekin, rakas lukijani, tässä vastaukset:
Ole huoleti, olet todella hyvissä ja osaavissa
käsissä. Korsikan korkeanpaikan pelastusta hoitavat Corse-Sudin (etelä) ja
Haute-Corsen (pohjoinen) ammattipalokunnat vuoroviikoin Gendarmerien (ranskalainen
erikoisuus, sotilaspoliisi) erikoisjoukkojen kanssa. Gendarmerien puolella
korkeanpaikan pelastuksesta vastaavat poliisikoulutuksen lisäksi
vuoristo-oppaan koulutuksen saaneet henkilöt. Jos päivystysvuoro on palokunnalla,
kopterin kyydissä on ranskalaisen pelastajan ammattitutkinnon omaavat palomiehet, jotka ovat lisäksi suorittaneet
Chamonixissa yhteensä kaksivuotisen kallio-, jää- ja canyoning-pelastuskoulutuksen.
Lisäksi kaikki palomiehet, jotka hakeutuvat tähän erikoiskoulutukseen ovat aktiivikiipeilijöitä.
vastaan hätäpuhelut ja ohjaa ne, jos soittaja mumisee edes kaukaisesti jotain
”reitteihin”, ”kiipeilyyn” tai ”vuoriin” liittyvää päivystysvuorossa olevalle
englanninkielentaitoiselle korkeanpaikan pelastajalle, joka osaa alueensa
kiipeilykuviot ulkoa kuin omat taskunsa. Tämän pystyi toteamaan myös näkemästäni
hiirenkorville käytetystä alueen topokirjasta. Todettakoon myös, että tapaamani
korkeanpaikan pelastajat olivat sen verran salskeita (nuoria) miehiä, että
minua ei haittaisi laisinkaan tulla heidän toimestaan pelastetuksi, jos tilanne
niin vaatisi. Eikä siinäkään mitään, että 90-prosenttisesti korkeanpaikan
pelastus hoidetaan helikopterilla ns. short- tai longtailina. Älä kysy, mitä ne
tarkoittavat. Kuulostavat kuitenkin hienoilta, eikö? Toni yritti selittää mutta
nukahdin… Eteläisen Korsikan pelastuspiiri yksistään hoitaa vuodessa 240
tehtävää kiipeilykauden ollessa noin kahdeksan kuukautta. Yhden tehtävän
päivävauhti, siis.
kiusallisempi, metsäpalo
Niin, metsäpaloon ei ensinnäkään kannata
joutua. Mutta jos olet niin epäonninen, että joudut, voit aina lohduttautua
täällä sillä, että aina (ja ihan aina), kun kyseessä on metsäpalo, pelastajat
käyvät rutiiniluonteisesti helikotterolla tsekkaamassa, onko lähistön reiteillä
tai poluilla haikkaajia tai kiipeilijöitä ja jos on, nappaavat nämä kyytiin.
Kyseessä on nollatoleranssi ihmisuhrien suhteen. Niitä ei kerta kaikkiaan
haluta, mikä tarkoittaa sitä, että evakuointialueet ovat varsin laajat
suhteessa paloalueisiin. Jos siis lähistöllä palaa ja olet reitillä, voit olla
varma siitä, että se (nuori) ja salskea korkeanpaikan pelastaja nappaa sinut
helikotteron kyytiin ja vie mennessään. Ei auta, vaikka olisi kuinka hieno
reitti. Ei vaan leikki sikseen. Pelastautumiskeinot ovat hankkiutua nopeasti a)
alamäkeen, sillä tuli etenee rutikuivassa pöpelikössä ylöspäin räjähdysmäisen
nopeasti, b) jo palaneelle alueelle, sillä tuli ei enää etene siellä tai c)
jokeen tai muuhun vesistöön. Vuorenrinnettä ylöspäin ei tulta karkuun ennätä
edes Usain Bolt tai tämän jamaikalainen joukkuetoveri tuulten ollessa
myötäiset.
meidät kiikutettiin lukuisten ”venez” -käskyjen tahdittamina palokunnan
baariin, jossa saimme nokkiemme eteen lasilliset Beaujolais Noveauta
pahoitteluiden kera. Pahoitteluiden siitä, ettei palokunnassa ollut tarjolla
korsikalaisia viinejä. Me emme tästä kuitenkaan mieltämme pahoittaneet, vaan
totesimme porukalla, että ”kippis”. Tonin mielestä välimerellisestä
tapakulttuurista olisi takuuvarmaksi vientitavaraksi kotipaloasemalle Kallioon.
Saatuamme reittivinkit seuraavalle päivälle, saimme ovensuussa peräämme
hihkaisun, ”Jos tarvitsette apua, soitto riittää!” Voimme siis lähteä
huomiselle reitille Gozziin hyvillä mielin. Ja muillekin tällä saarella.
