Olimme varanneet Tonin kanssa reilu kaksi viikkoa lomaa kevätreissua varten. Suuntaisimme ensin Korolle kilkuttelemaan, sitten Ylläkselle kokeilemaan, josko paluuni suksille jo onnaisi ja jos lykästäisi, niin vieläpä Tromssan tienoolle tunturiin. Siispä aika hyvä Pohjois-Kalotin roadtrip pitkästä aikaa. Pakkasimme auton täyteen kaikenlaista gearia ja polkaisimme pohjoiseen.

Pelkät Koron kilkuttelut lunastivat lupaukset jopa niin hyvin, että olisimme olleet tyytyväisiä ihan vain niihinkin lomamme saldona. Kevätjää oli parasta mahdollista, sitkasta tsup tsup -jäätä. Oli kuin olisi kalkkikiveä kiivennyt sileän graniitin sijaan. Hippasen eri meininki kuin -20 asteessa keskitalvella. We like a lot! Vietimme Korolla taivasalla kuitenkin vain yhden yön, sillä olimme molemmat hivenen kuukahtaneita kevään duuneista ja halusimme Ylläkselläodottavan mökin lämpöön.

Ylläksellä sain ensin lepuutella kinttua, vaikka jääkiipeily onkin pääsääntöisesti ollut sille ihan okei puuhaa. Parin päivän kyljen kääntämisen ja mämmin syönnin (kermalla ja paljolla sokerilla) jälkeen uskaltauduin mäkeen telluilla ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Se oli jännittävä hetki se, ainakin minulle jos ei koko ihmiskunnalle. No, olo oli alkuun kuin bambilla järvenjäällä; sukset tuntuivat minnareilta ja monot olivat betonista. Välineitä on hyvä syyttää aina, kun lasku ei kulje. Onneksi oli vähän väkeä mäessä, enkäaiheuttanut tuhoa kanssalaskijoilleni. Jonkin aikaa telemarkin alkeita itselleni opetettuani totesin, että sukset ovatkin vallan hyvät ja että monotkin kelvolliset. Reiteni sen sijaan eivät olleet terästä, enää. Kolmen tunnin jälkeen ne olivat tutisevat letkut. Olin kuitenkin hyvin, hyvin onnellinen ensimmäisestä laskupäivästäni vuosiin.

Ylläksen testileiriimme kuului myös pieni randokokeilu ennen siirtymistä isommille tömpyröille. Lähestulkoon Ylläs-lokaaliksi muuttunut Eeva evästi meitä nousemaan ensin Keskiselle laelle, laskemaan sieltä alas Keskisen ja Kellostapulin väliseen kuruun, nousemaan Kellostapulille ja laskemaan alas Kesänkijärvelle kaffelle. Tuumasta toimeen ja tunturiin. Hirveä hiki alkoi pukata heti ekassa mutkassa ja tunturia tuntui riittävän ikuisuuksiin. Huippu ikään kuin pakeni aina kauemmas ja kauemmas. Tiedätkötunteen? Se on kelju. Toni totesi osuvasti, että ainoa lääke on oppia nauttimaan noususta itsestänsä. Jos laskee metrejä, tuntuu kuin huippu ei tulisi ikinä. Tämänkin olin jo ehtinyt unohtaa! Kun opin malttamaan mieleni ja olemaan ihan vain siinä, unohtui kello ja kiire. Oli vain oma hengitys ja maisema, jossa etenin ja jonka liikkeitä seurasin.

Huippukin tuli kun sen aika oli. Kellostapulin selältä laskimme kohti Kesängin kahvilaa aika lailla laskijan oikealta, mistä löytyikin mukavasti pakkaslunta muutamiin kurveihin. Pitäydyin visusti alpissa, vaikka olinkin telluilla tunturissa, eli kannat kiinni suksissa ja tukevasti takasnujussa. Se tuntui jotenkin kivemmalta lumen vaihdellessa pyydasta amalgaamit irrottavaan, tuulen pieksemään sastrugiin. Toni veti vielä toisen rundin tapulin päältä ja minä kuvasin Kuukkeleita Kesängin kahvilassa lettuja mutustellen. Mämmiä ei enää tarjoiltu, harmi. Hiihtelimme vielä lopuksi tunturin ympäri takaisin autolle, jonne kömmittyäni nukahdin heti (kuten aika usein muulloinkin). Juuri näitä tilanteita varten meillä on aina tyyny matkassa.

Sunnuntaiaamuna kello viisi starttasimme kohti Tamokdalenia, joka on suoraan Lyngenistä etelään, ihan siinä huudeilla. Olimme molemmat varsin iloisia siitä, että automme ei ole ns. sporttibiili, vaan eräänlainen maatalouskone, sillä yöllä oli satanut reilu 15cm lunta, eikä teitä vielä oltu aurattu. Kauramoottori hoiti hommansa ja jo kello kymmenen olimme kitkuttamassa ylöspäin Sörfjelltindenin (1.468m) länsiridgeä. Olin saanut Ylläksellä Eevalta lainaan randokamat, sillä Eeva ja Kaitsu olivat tulleet siihen tulokseen, että kintulleni saattaisi olla parempi tulla mäet alas kannat ihan oikeasti kiinni, eikä vain takasnujussa ookaillen. He todellakin tietävät telemark-fiksaationi. Siitätäkin huolimatta, joudun myöntämään, ettäDynafiteilla nousee paremmin kuin telluilla. Ainoa kiusallinen piirre ko. kamoissa on se, että suksen kanta on vaikea pitää ylhäällä, jos joutuu tramppaamaan. Todellinen alppinisti ei siis tramppaa, toisin kuin minä aika ajoin.

Sörfjelltindenin toppi jäi meiltä kuitenin näkemättä, sillä tömpyrälle laskeutui sakea sinkki ja laskimme alas noin 1.200 metristä. Pakkasraja kulki noin 500 metrissä, joten saimme ihan kivan siivun hyvin laskeutunutta pakkaslunta. Siinä pujotellessa alkoivat suupielet väkisinkin nousta ylöspäin. Selvittyämme alas läpi lähes läpitunkemattoman tunturikoivikon olivat ne jo korvissa asti. Kelpo mäki sinkistä huolimati!

Tamokdalenissa kun olimme päätimme käydä kurkkaamassa, josko olisi tuttuja kotona suomalaisleirissä. No, olihan siellä! Isäntä Henttonen kurvasi moottorikelkalla mäestä ja Ikävalkon Marko putkahti pipo vinossa pöpeliköstä pihaan juuri, kun istuimme maatalouskoneemme perälaudalla nauttimassa iltapäivän auringosta ja kupista kuumaa. Oli mukava nähdä ja vaihtaa kuulumiset pitkästä aikaa. Illaksi jatkoimme vielä Magic Mountain Lodgelle Lyngseidetiin. Istuessani siellä ilta-auringossa kuvankauniissa maisemassa siemailemassa kylmää olutta aloin toden teolla oivaltaa, että olin juuri tehnyt paluun ei vain suksille mutta myös touraukseen vuosien tauon jälkeen. Paluun, jota joidenkin lääkärien mukaan ei olisi koskaan pitänyt tulla. Olinhan saanut suoran kehotuksen siirtyä suosiolla muiden mummeleiden seuraksi vesijumppaan. Lumi on veden jäätynyt muoto, joten naulan kantaan sikäli.

Seuraavana aamuna suuntasimme Kavringtindenille (1.289m), joka on jälleen yksi kuvankaunis tömpyräkuvankauniin Lyngseidetin eteläpuolella. Sinne oli melkoinen pertsalenkki mutta yksikään hikipisara ei vuotanut turhaan. Keli oli niin kaunis ja tyyni, että kauniimpaa saa hakea, ja se lasku. Lasku alas pohjoisseinää pakkasrajaan asti oli aivan huikean hieno! Hyvin laskeutunutta pyydaa oli monon varren verran, eikä lumessa tapahtunut niin äkillisiävaihteluita kuin edellisillä kinkamilla. Alhaalla korkkasimme yhdet Mackit hyvän tourin kunniaksi ja ikuistimme tilanteen perhepotrettiin, jonka saatan kehystää ja laittaa kirjahyllyyn kunniapaikalle. Laskun kruunasi se, että muistin vuosien tauon jälkeen, miten kiva on laskea hyvin laskeutunutta pyydaa, joka antaa suksille hyvän vastuksen ja bouncen. Olin osin tiedostamatta lykännyt taka-alalle ja ollut ajattelematta laskemiseen liittyviäjuttuja, jotten altistuisi mielipahalle. Olin myös sulkenut korvani kaverien pyydajutuilta, jotten kääntäisi niitä omaksi menetyksekseni. Nyt kun yhtäkkiä olin taas itse tapahtumien keskiössä suksilla, olin tyystin epäuskoinen ja hämmentynyt. Siinä sitä riitti sulateltavaa, kunnes taas nukahdin maatalouskoneemme hyrinään.

Lyngseidetiin ja Magic Mountain Lodgeen olisi ollut aivan mahtava jäädä pitemmäksikin aikaa mutta olimme sopineet menevämme Tromssaan kavereillemme, joista toinen tosin oli jääkarhuhommissa Huippiksilla. Magic Mountain Lodgesta sen verran, jos kaupallinen tiedotus sallitaan, että ihan huippumesta huippuhienossa settingissä ja vieläpä tosi kivat majatalonpitäjät, suomalainen Henrika ja ruotsalainen Patrik. Menkää ihmeessä! Me ainakin palaamme ensi jääkautena, sillä Lyngseidetiin vievän tien varressa on enempi jääputouksia kuin olen koskaan kerralla nähnyt. Ja lähestymisetkin kinttuystävällisiä. Lisäksi toki kymmenittäin Lyngenin touraushuippuja…

Kavringtindenin jälkeen hurautimme siis Tromssaan, tai Toni hurautti ja bongasi lossista ekan valasparven. Minä nukuin onneni ohi. Tromssassa minä pistin silmään lepovaihteen, käänsin kylkeä, tuijotin olohuoneen ikkunoista aukeavaa vuononäkymää Kvalöyalle ja käänsin jälleen kylkeä. Kinttu sai kiitokseksi paluusta suksille elpyä oikein kunnolla. Toni kävi sillä välin isäntämme Jean-Clauden kanssa iltarandolla Storstolpanilla (974m) Kvalöyalla. Huippu on yksi Kvalöyan klassikoista, joka on jyrkkyytensä vuoksi tyypillisesti parhaassa kunnossa loppukeväästä. Varsinaisen nousun alettua seinä on tasaista 30-35 -asteista toppiin asti. Huipulta, jonne on pieni skrämbläys, on kuulemma suht hienot maisemat Atlantille, Blåmannenille ja aina takaisin Tromssaan asti. Kenties jopa hienommat kuin olohuoneen ikkunoista, missä ei niissäkään ollut valittamista. Vietin tuntikausia vain ja ainoastaan tuijottaen Kvalöyan piirtymistä sen ja Tromssan välisen vuonon pintaan. Merilinnut kirkuivat ja välillä pintaan polskahti valaan selkä – ihan siis aikuisten oikeasti. Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta kyllä, valasbongausta olohuoneen sohvalta!

Seuraavakin huippumme oli niin sanottu “tonnin iltapyrähdys”, Tromsö Fastlandilla oleva Fagerfjellet (965m). Vaikka olimme tilanneet ”plein du soleilin”, saimme päällemme aivan armottoman, kaiken näkyvyyden ja tasapainoaistin täydellisesti tuhoavan sinkin. Kaikkialla oli tasaisen valkoista, eikä huippua tunnistanut muusta kuin siitä, että tovin jos toisenkin hiihdeltyämme kippurat alkoivat kääntyä alaspäin. Minulla on täydessä sinkissä tyypillisesti pienehköjä tasapainovaikeuksia, jos olen paikallani. Jos liikun, pysyn paremmin ojossa. Varsin loogista mielestäni. Lapsenakin opin ensin juoksemaan ja vasta sitten seisomaan paikallani. Ylhäällä ei pahemmin patsasteltu ja otettu maisemakuvia, joten skinit vain pois ja mäkeen. Juuri kun olimme lähdössä, taivas repesi ja antoi meille unohtumattoman, ilta-auringon värjäämän firnilaskun tielle asti. Laskuni lähti kyllä täysin lapasesta mutta olin niin hyvällä tuulella, että en voinut kuin nauraa. Ja vauhtihan korjaa virheet. Mahdoin olla pelottava näky, kun pyyhälsin hihat lepattaen ohi erään ylöspäin matkalla olevan pariskunnan. Taisivat säikähtää, ettähullusti hekottava nainen tulee päälle.

Reissumme kruunasi Storsteinnestinden (1.017m), jolle emme tosin koskaan nousseet. Ensimmäisen muutoksen suunnitelmiimme teimme jo melko alhaalla, kun itäseinällä kulkevalle nousureitille pukkasi tuon tuosta spontaaneja pintalumilaviineja. Siirsimme nousulinjamme kurun vastapuolen seinämälle. Vähän yli puolivälissä teimme toisen muutoksen suunnitelmiimme. Päätimme jättää Storsteinnestindenin seuraavaan kertaan ja suuntasimme itään kohti Leirholstindeniä (794m). Nousu edelliselle näytti liian jyrkältä minulle ja sen hetkiselle kunnolleni. Kolmas muutos suunnitelmiimme johtui toistamiseen lumen laadusta. Alun perin olimme ajatelleet pudottavamme alas koilliseen kohti Ersfjordia, mutta lumi pohjoisseinällä olikin tällä kertaa tuulenpieksemääkorppua, mikä ei sitten hirmusti houkuttanut. Sen sijaan päätimme pujotella takaisin autolle osin nousureittiämme mukaillen. Ensin meidän piti kuitenkin kyykkiä yhden lohkareen takana säitä pitämässä, kunnes hetkellinen rintama meni ohi ja näimme taas eteemme. Lasku alas oli pääosin mitä parhainta firniä, auringon paisteessa, pois lukien muutamat kannoista lähtevät kurjat pintalumilaviinit. Ne olivat ikäviä mutta harmittomia, sillä alta ehti pois eri hyvin. Alhaalla laaksossa kuulimme muilta hiihtelijöiltä, että myös toispuolen laaksoa pohjoisseinät olivat olleet varsin korppuisia. Kolmaskin muutos päivän suunnitelmiimme, firnilasku etelään takaisin autolle, oli siis ollut hyvä päätös.

Kun laskut oli laskettu ja loma läheni loppuaan, ajelimme yhdellä Tornion-yöpymisellä takaisin etelään. Täällä jo nurmikot viheriöi ja leskenlehdet kukki. Suomi on pitkä maa ja pohjoinen on, hmm, pohjoisessa. Ensi kerralla suuntaamme samoille seuduille vähän aiemmin talvella, jotta pääsemme Lyngenissä myös jäille. Toisaalta oli aika nasta vaihtaa monot etelään päästyämme suoraan kiipeilytossuihin. Kunpa ne ei vain olisi niin älyttömän pienet kuivuneet koppurat!

Miia