Teksti: Miia Fohlin

Joel kirjoitti osuvasti asennekasvatuksen tärkeydestä kiipeilykurssitoiminnassa ja hiljaisen, kokemuksellisen tiedon jakamisesta. Se onkin hyvä kysymys, miten jakaa kokemuksellista tietoa. Kokemus kun karttuu tekemällä ja elämällä, ei oppikirjoja lukemalla. Voisivatko tarinat toimia kokemuksellisen tiedon jakajina? Olisiko meillä kiipeilijöillä uskallusta jakaa tarinoita myös omista epäonnistumisistamme ja epiikeistämme? Entä, jaksaisivatko ne kiinnostaa kurssilaista? Uskoisin, että kyllä. Osuva tarina elävöittää vaikkapa prusikin opettamista ja voi auttaa painamaan mieleen yksityiskohtia, joilla on ratkaisevaa merkitystä. Tarina voi auttaa myös ymmärtämään, miksi joku asia tehdään juuri tietyllä tapaa. Kokemusten jakaminen on mielestäni yksi tärkeimpiä kiipeilynohjauksen kulmakiviä oikeiden tekniikoiden ja toimintatapojen ohella. Kokemukset ovat juuri sitä elävää elämää, mitä varten kurssilaisia valmennetaan. Tässä valossa kiipeilynohjaajalla tulee olla melkoisen mittava oma kokemuspankki, josta ammentaa sopivia stooreja ja tilanteita opetusohjelman höysteeksi.

Asennekasvatus ja kokemusten jakaminen ovat molemmat vastuullista puuhaa. Ohjaaja on aina esimerkki, ja ohjaajan oma toiminta ja asenne välittyvät asiakkaille lyhentämättöminä. Parhaimmillaan ohjaajan oma toiminta ja kurssisisältö ovat linjassa mutta pahimmillaan kurssisisältö sanoo yhtä ja ohjaajan habitus ja toiminta toista. Siinähän sitten kurssilainen ihmettelee, kumpaan kallistua. Jos opettaa, että prusikia käytetään laskeutuessa, olisi sitä fiksua käyttää kautta linjan myös omassa tekemisessä. Halusi tai ei, ohjaaja on kriittisen tarkastelun alla myös vapaa-ajallaan. Ammatinvalintakysymys siis. Tätä kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi siinä kohdin, kun halajaa ohjaajakoulutukseen. Jos ohjaajan kasvatuksellinen vastuu on suuri (vapaa-ajallakin), on tämän vastuu asiakkaan turvallisuudesta ihan järjettömän suuri.

Itsenäisesti lumella, jäällä, kallioilla ja merellä liikkuvat tietävät riskit ja valitsevat oman riskitasonsa, jolla haluavat liikkua. Tai ainakin oletettavasti he toimivat niin. Mutta kun puhutaan koulutus- tai opastustoiminnasta, ei asiakkaalla lähtökohtaisesti tarvitse olla valmiuksia ja osaamista arvioida riskitasoa ja tehdä vastaavia päätöksiä. Vastuu siitä, mihin asiakkaan vie on todella painava. Toki ihmisellä itsellään on aina vastuu itsestänsä ja siihen kuuluu kyetä sanoa, tuosta en laske tai tuosta en kiipeä. Ohjaajan vastuu on kuitenkin isompi, sillä ohjaaja ymmärtää, tai tulisi ymmärtää, mitkä ovat kuhunkin päätökseen liittyvät riskit.

Tähän väliin sopii mielestäni pieni kevennys, pedagogisesti ajatellen päätöksenteon, riskien ja vastuun kolminaisuutta valottava, juurikin äsken peräänkuuluttamani kokemuksellinen pätkä elävästä elämästä. En ikinä unohda yhtä englantilaista hiihtokouluasiakastani. Englantilaisethan eivät tunnetusti osaa liikkua lumella, saati sitten kaltevalla sellaisella. Hiihdonopetus alkaa siitä, että englantilainen asiakas viedään sukset jalassa tasamaalle ja hänelle opetetaan, että sukset tyypillisesti liukuvat lumella. Jep. Kun homma alkaa toimia tasamaalla, on aika siirtyä hivenen kaltevalle pinnalle, missä sukset pyrkivät liukumaan alamäkeen, ellei niille tee jotain. Ja niin edelleen. No, tämä viikkoasiakas oli viisikymppinen todella mukava Rouva, jolla oli aivan upea, upouusi Spyderin pujotteluhaalari. Sellainen snadisti kasari, kimalteleva, pinkeä ja helvetin liukas. Olimme hiihdelleet jo useamman päivän yhdessä, ja Rouva oli klaarannut hiihtokeskuksen loivimman mäen jo vajaat kymmenen kertaa. Mäessä oli yksi hivenen viettävämpi kohta, jota voisin tässä kutsua leikkisästi ”jyrkänteeksi”. Olin vielä edellispäivinä laskenut ”jyrkänteen” Rouvan edessä takaperin, siis minä, ei Rouva, jotta voisin ottaa kopin, jos sukset lähtisivät lapasesta. Nyt olimme kuitenkin pitäneet Rouvan kanssa mäen päällä palaverin, jossa olimme yhteistuumin päättäneet, että tällä kertaa Rouva laskisi koko mäen ihan isseksensä ja että ”jyrkänteen” laskisimme peräkanaa, minä edellä ja visusti viistoon. No, kuinkas sitten kävikään, varmaan arvaatkin jo. Jostain edelleenkin tuntemattomasta syystä Rouvalta lähti lasku lapasesta heti ”jyrkänteen” alussa. On ihan turhaa yrittää ymmärtää, missä kaikkialla lasku voi lähteä lapasesta. Oli miten oli, Rouva lähti kuin hauki kaislikosta suoraan kohti alhaalla häämöttävää metsää. Koetin laskea häntä kiinni. Spyderin hiihtohaalari oli liukas kuin fan, enkä saanut siitä otetta. Se vain lipsui käpäläni välistä. Näen edelleenkin sieluni silmin, miten hamuan otetta pinkeästä Spyderista, mutta turhaan. Rouva viiletti edelläni kohti metsänrajaa kauhusta kangistuneena ja Spyder kimaltaen. Todennäköisyys osua puuhun on suuri, jos kyseessä on aloitteleva enkku ja jos metsä on tiheähkö koillismaalainen kuusikko. Näinhän siinä sitten kävi. Sitäkään näkyä en tule unohtamaan. Minun virhearvioni suorituspaikan ja –tavan yhdistelmästä maksoi Rouvalle aivotärähdyksen ja kuusipuun kuvan kasvoihin. Olin yliarvioinut oppilaani osaamisen, kun annoin hänelle luvan laskea ”jyrkänteen” yksin. Päätös oli väärä ja oppilaani sai kirjaimellisesti tuntea sen nahoissaan. Ja vastuu siitä oli yksin minun, sillä viikon pujottelua harrastaneella Rouvalla ei ollut ymmärrystä riskeistä, mutta minulla, pitkän linjan alppihiihdonopettajana oli.

Kiipeilyssä panokset ovat tuhannesti kovemmat kuin alppihiihdossa kotoisilla tuntureillamme, ja kiipeilykoulutustapahtuman aikana ohjaaja joutuu tekemään kymmeniä ja kymmeniä yksittäisiä päätöksiä, jotka eivät saa mennä vikaan. Vastuu oppilaista on ihan hurjan iso, eikä ”vääriin” päätöksiin ole varaa. Yhdellä väärällä päätöksellä voi olla kamalat seuraamukset. Kaiken lisäksi ”henkinen” vastuu ei rajoitu opetushetkeen, vaan kantaa kauas. Jos asiat opetetaan oikein, hyvä niin. Mutta jos oppilas omaksuu kurssilla toimintatapoja, joita soveltamalla hetimiten pääsee hengestään, ei oppi ehkä ollutkaan ihan kuranttia kamaa. Kiipeilyssä kun on mahdollista hankkiutua kiipeliin tai jopa kiusallisiin tilanteisiin, ja jos on oppinut kyseenalaisia käytäntöjä, voi kiipelistä kehkeytyä todella kiusallinen. Kannattaa siis miettiä tarkkaan, haluaako kantaa tällaista vastuuta ja opettaa kavereitaan kiipeämään tai ryhtyä kiipeilynohjaajaksi. Samaten kannattaa miettiä tarkkaan, kenen kiipeilykurssille ohjaa kaverinsa tai millaisen oppaan palkkaa päiväksi Ranskan Alpeilla.

Spyder-Rouva kyyditettiin ambulanssilla terkkariin, ja hän sai hyvää hoitoa. Mäkeen hän ei enää sillä lomalla palannut. Jyrkänne ja koillismaalainen kuusikko olivat olleet liikaa Rouvalle. Olisin mennyt ilmaiseksi hänen kanssaan laskemaan, mutta hän ei enää halunnut. Tosi yllättävää. Sain häneltä kuitenkin kauniin kiitoskortin. Hän oli omasta mielestään oppinut hurjasti ja saanut uusia elämyksiä. No, eihän Rouva tokikaan kotimaassaan joka päivä kapsahda kuuseen. Elämys kait sekin. Rouva ei kuitenkaan pitänyt päätöstäni vääränä, mikä toki oli balsamia minun henkisille haavoilleni. Mutta, hän ei aloittelijana ollut oikea henkilö arvioimaan asiaa, sen sijaan minä olin. Päätös oli väärä ja peruutusnappia ei ole. Omalla vapaa-ajallamme voimme tehdä päätöksiä oman riskinottohalumme mukaan, mutta asiakastilanteissa meidän tulee ymmärtää, että asiakas ei omaa samaa kokemuspohjaa ja sille rakentuvaa riskinarviointikykyä kuin me ohjaajat. Asiakas tuskin pohtii aamulla oppaan ottaessaan, että näinköhän tältä reissulta tullaan takaisin tai että näinköhän hiihtotunti päättyy kuuseen kapsahtamisen kautta Kuusamon arvauskeskukseen. Loukkaantuminen, saati sitten kuolema, ei kuulu vuoritouhuihin, ei omalla ajalla eikä ammattihommissa. Saa väittää vastaan.

Miia