Teksti: Joel Ormala

Huono asenne johtaa tapaturmiin
John Dill kirjoitti vuonna 2000 laajalti lainatun (mm. John Long, How to Rock Climb!) esseen, Staying Alive, jossa hän analysoi Yosemiten kansallispuistossa sattuneita kiipeilyonnettomuuksia 1970 – 2000. Hänen keskeinen päätelmänsä on se, että 80% kuolemaan johtaneista onnettomuuksista oltaisiin voitu estää, mutta ”kerta toisensa jälkeen välinpitämättömyys, rento/huono asenne ja/tai jokin häiriötekiä osoittautui lajin vaarallisimmaksi tekijäksi.” Dillin mielestä siis henkinen asenne (”state of mind”) on avain turvallisuuteen.
Väistämättä herää kysymys mikäli tämä pitää paikkansa myös Suomessa? Mitään vastaavaa katsausta Suomessa ei ole tehty, mutta oletan että samat tekijät ovat vaikuttaneet myös suomalaisiin kiipeilyonnettomuuksiin. Ainakin Kumpulan liikuntakeskuksen kiipeilyseinän ja Adventure Partnersin ylläpitämän Pirunkallion evaluoinneissa virheiden taustalla ei usein ole tiedon tai taidon puute. Sen sijaan kokelas ei ilmeisesti viitsinyt tai jaksanut tehdä asiaa oikein, tai sitten se miellettiin ”itsestään selväksi,” eikä sen takia mainitsemisen arvoiseksi.
Tästä puolestaan herää kysymys, jos ja millä tavalla Suomen kiipeilyopetuksessa pyritään ennaltaehkäisemään tälläisiä onnettomuuksia? Suomen Kiipeilyliiton (SKIL) uusi peruskurssijärjestelmä ja suositussisällöt kursseihin ei sisällä erityistä mainintaa asennekasvatuksesta. Sen sijaan ne keskittyvät kiipeilyssä käytettävien välineiden ja tekniikoiden oikeaoppiseen käyttöön. Myös monen kurssitarjoajan kurssisisällöt keskittyvät näihin teknisiin tietoihin ja taitoihin. Ne ovat tietenkin välttämätön osa turvallista kiipeilyä, mutta ovatko ne riittäviä, ottaen huomioon edellä mainitut syyt virheille ja kiipeilyonnettomuuksille?

Mikä on asennekasvatus?
Yksi syy asennekasvatuksen puuttumisesta monesta kurssista lienee se, että ”asennekasvatus” ja ”välinpitämättömyyden, rennon asenteen ja häiriötekijöiden ennaltaehkäiseminen” ovat sangen vaikeasti määriteltävissä olevia asioita. Tätä ongelmaa kuvaa hyvin se, että monet kiipeilyä ja kiipeilyn opettamista käsittelevät kirjat (mukaan lukien Mountaineering – Freedom of the Hills, How to Rock Climb!, John Long ja Rock Climbing for Instructors, Alun Richardson) asettaa henkisen asenteen vähintään yhtä tärkeäksi tekijäksi kun fyysisen kunnon ja teknisen osaamisen tapaturmien välttämiseksi. Silti nämä samat kirjat käsittelevät sitä lyhyesti ja sangen pintapuolisesti. Mitä siis tarkkaan ottaen pitäisi opettaa jos halutaan opetetaan ”hyvää asennetta kiipeilyyn?”
Kimmo Keskinen lähtee avaaman asennoitumista kiipeilyyn kirjassaan, Kiipeily ja hiljainen tieto. Hänen mielestään hyvä asenne kiipeilyyn syntyyn nk. hiljaisen tiedon avulla, joka puolestaan pohjautuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, arvomailaan ja uskomuksiin. Hiljaista tietoa voi siis ajatella ”liimana”, joka yhdistää ja soveltaa tietoa ja taitoa erilaisissa tilanteissa. Koska alppireitillä on käännyttävä takaisin ja miten pitäisi suhtautua pitkiin pultinväleihin voisivat olla esimerkkejä hiljaisesta tiedosta. Hiljainen tieto karttuu myös vahvasti kokemuksellisen oppimisen kautta ja sitä on vaikeata pukea sanoiksi ja välittää toiselle. Tämän vuoksi hyvää asennetta ja hiljaista tietoa on myös niin vaikeata opettaa toiselle (ilman että se mielletään saarnaamiseksi) ja se on varmasti toinen syy siihen, miksi niitä ei usein käsitellä kursseilla.
Omakohtaiselle kokemukselle ei tietenkään ole korviketta, mutta se ei merkitse etteikö asennetta ja hiljaista tietoa kuitenkin voisi välittää toiselle eri metodeilla. Kuten Keskinen toteaa, ”Hiljaista tietoa voi syventää ja monipuolistaa keskustelemalla muiden kanssa.”
Myös muissa ”vaarallisissa ympäristöissä” on ryhdytty panostamaan entistä enemmän asennekasvatukseen. Esimerkiksi Antero Lammin, Liikenneturvan koulutuspäällikön mukaan kokemuksellinen oppiminen ja tunneprosessit ovat yhä merkittävämmässä roolissa liikennekasvatuksessa.
Varsinkin opetukselliset keskustelut, jotka perustuvat osallistujien omiin kokemuksiin ovat hyviä asennekasvatuksen näkökulmasta. Tämän vuoksi myös oppilaslähtöinen oppiminen opettaa hiljaista tietoa ja asennetta paremmin kun opettaja keskeinen (joka soveltuu paremmin ”kovien” faktojen opettamiseen). Kuten Richardson toteaa oppilas keskeisestä oppimisesta kiipeilyssä, ”Se kestää yleensä pidempään ja se vaatii enemmän opettajalta, mutta se antaa paljon laajemman tietopohjan oppilaalle.”

Asennekasvatuksen lisääminen Suomen kiipeilyopetuksessa
Kiipeilyn asennekasvatuksen ja -kehityksen on mielestäni lähdettävä liikkeelle sen tärkeyden tiedostamisesta, heti ensimmäisestä kiipeilykurssista. Tämän vuoksi etenkin (seinäkiipeilyn) peruskurssin teoria/pohdinta/workshop/keskustelu osuus on mielestäni ensisijaisen tärkeä. Kurssi on usein ainoa kurssi, jonka kiipeilijä käy (moneen vuoteen) ja se muokkaa hänen lähestymistään kiipeilyharrastukseen voimakkaasti.
Esimerkiksi Dillin essee ja lukemattomat esimerkit huolimattomasta yläköysittelystä, jotka ovat johtaneet vakaviin onnettomuuksiin voivat auttaa oppilaita ymmärtämään miksi varmistamista, ristiin tarkistusta ja kommunikointia viilataan niin perusteellisesti peruskurssilla (ja miksi ne on syytä tehdä yhtä perusteellisesti myös tulevaisuudessa.) Ne auttavat myös kiipeilyn ympäristön ymmärtämisessä ja suhtautumisessa siihen asiaan kuuluvalla kunnioituksella.
Toinen asennekasvatuksen kulmakivi on mielestäni kriittinen suhtautuminen omaan opettamiseen. Miksi opetan tiettyä yläköysiankkuria toisen sijasta? Miksi mietin koko systeemini turvallisuutta yksittäisen varmistuksen lisäksi? Miksi back-up on niin tärkeä periaate? Miksi teen kokoajan ”seurausanalyysiä?” Jos pystyn välittämään oman kriittisyyteni opettamani sisältöä kohtaan, välitän samalla hiljaista tietoani ja ajatusmallejani oppilaalleni. Samalla annan hänelle hyvät työkalut oppia lisää tulevaisuudessa omasta kokemuksestaan ja arvioida itsenäisesti myös uusia tilanteita.
Jo kalliokiipeilyn peruskurssilla ja liidikurssilla tällaisista ajatusmalleista on mielestäni huomattavaa hyötyä, koska kallio (ja etenkin sillä liidaaminen) on ympäristö jossa hyvinkin saattaa tulla vastaan tilanteita, joita ei suoraan ole käsitelty kurssilla: Esimerkiksi luonnollisten varmistusten tarve joillain pulttireitillä, kyseenalainen yläankkuripiste kun toppaa sporttireitin (ulkomailla), irtokivi suositullakin sporttikalliolla (joilla liikkuu ihmisiä yläpuolella) tai reitin alkuun laskeminen (tai laskeutuminen) ja ylhäältä varmistaminen.
Erilaisia ajatusmalleja, peukalosääntöjä, oivalluksia ja hyviä asenteita on monenlaisia lukemattomiin eri tilanteisiin, eikä niitä tietenkään kaikkia voi tai pidä käydä läpi tavallisella kiipeilykurssilla. Tärkeintä on kuitenkin mielestäni se, että tiedostetaan että kiipeilyyn ja etenkin tapaturmien ehkäisyyn liittyy vahvasti myös hiljaista tietoa, hyvää asennetta ja tunteita ”kovien” faktojen ja tekniikoiden lisäksi. Tätä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa tietoa ja taitoa voi ja pitää myös opettaa kiipeilykursseilla. Asennekasvatus on olennainen ja ehkä välillä vähätelty osa kiipeilyn opetusta, johon toivottavasti tulevaisuudessa kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Tower Ridge (600m, Difficult) johtaa Ben Neviksen huipulle upealta pohjoisseinämältä. Reitti ei ole missään vaiheessa teknisesti vaikea, mutta siltä löyty niin hyvää kun huonoa kiveä, ja niin hyvää kun huono turvetta.

Tower Ridgen nk. “Tower Gap” on n. viiden metrin lovi tässä näkyvässä hyllyssä (juuri ennen seinän jyrkkenemistä), jonka ohitusta tuli vähän mietittyä.

Matti vetää poikkaria Rum Doodle:lla, Wadi Rumin hiekkakivillä. Kiven laatuun ja varmistusten kestävyyteen sai suhtautua varauksella.