Teknokiipeilyharkkani ovat pahasti jäissä. Kirjaimellisesti. Tässä kävi nimittäin sellainen pikku lapsus, että Helsingin melko suurta mediajulkisuutta saanut talvi tuli väliin. Sinänsä siinä ei ole mielestäni koskaan ollut mitään kovin ennenkuulumatonta, että talvella tulee talvi (ja kesällä kesä jne…). Mutta pointtini on siis se, että talvi keskeytti hyvin alkaneet teknokiipeilyharkkani. Ja tarkemmin ottaen jääkiipeily. Homma lähti lopullisesti käsistä siinä kohdin, kun harhauduin epähuomiossa yläköyden päähän jonkin Pirunkalliolla vietetyn talkoorupeaman päätteeksi ja kiipesin samaisessa epähuomiossa pari linjaa (pitkä oli epähuomion hetki). Pitkittyneestä desorientaatiostani seurasi se, että paluuni kiipeilyyn alkoi. Toki teknokin on kiipeilyä, mitä suurimmissa määrin. Mutta minulle kiipeily on ollut ennen polvipropleemiani kallio- ja jääkiipeilyä, ja pakon edessä myös seinäkiipeilyä. Mutta koskapa paluuni ”oman” kiipeilyni pariin on alkanut, ei mielenterveyteni enää ole vain teknon varassa. Tukijalkoja on siis tullut lisää, mikä on varsin huojentavaa. Onneksi Pirunkallio on yltä päältä jäässä, joten ihan kotikulmillakin pääsee kilkuttelemaan! Tästä tukijalkojen tuplaantumisesta seuraa kuitenkin se, että lienee aiheellista pahoitella sitä, että myös aiheesta lipsumiseni tulee lähtemään lapasesta. Lopullisesti. Alkuperäinen ”Miten teknokiipeily pelasti mielenterveyteni” –teema on saamassa kokonaan uuden käänteen. Helsingin talvi toi teknon tilalle jääkiipeilyn. Noniin, nyt olen varoittanut, joten voin, vastuun siirtyessä lukijoille, mennä viimeinkin asiaan.
Sen lisäksi, että olen pystynyt kiipeämään jäätä, sain fysseltä pari viikkoa takaperin luvan alkaa kuntouttaa kinttuani. En meinannut ensin uskaltaa kertoa fysselle, että olen jo kokeillut jääkiipeilyä. Pelkäsin, että hän saa slaagin. Ei kuitenkaan saanut, vaan totesi, että hyvä homma, mutta siinä ohessa pitää hoitaa lihaskoordinaatio kondikseen ja saada surkastuneet lihakset takaisin. Näin alkajaisiksi. Pikku juttu, ei niitä lihaksia ehtinyt kadotakaan kuin vähän vajaat viisi kiloa. Minun pitää kyykätä ihan perkeleesti (ihan oikeasti, toistojen ja sarjojen määrät ovat ihan perkeleelliset), keikkua tasapainolaudalla tennispalloa heitellen ja tehdä kuminauhajumppaa ja etureisiä. Thank god, saan myös jääkiivetä ja hiihtää murtsikaa, jottei tarvitse kyykätä kolmea tuntia illassa. Ja takataskussa on aina myös mahdollisuus teknoon. Lisäksi alan olla hermoloppu olohuoneen lattialla jumppaamiseen, vaikka olen tehnyt sitä vasta toukokuun alusta lähtien. Ja minullako muka lyhyt pinna? Päinvastoin.
Sitten asiaan. Viime viikot ovat menneet pitkälti Pirunkalliolla narunjatkona. Ei sen terävän pään, ei suinkaan. Olen ollut kiipeilyttämässä innokkaita ekakertalaisia, jotka ovat kuulleet jääputouksesta kuka mistäkin. Pirunkallio on saanut aivan käsittämättömän mediajulkisuuden! En olisi ikinä uskonut, että jäässä oleva kallio kiinnostaa juuri ketään. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että tunti jos toinenkin on tullut vietettyä narunjatkona. Onneksi en ole kuitenkaan ollut narunjatkona yksin. Toisen narun jatkona on ollut aina myös Sini, ja yhdessä on pähkäilty niin yläankkureita kuin jääkiipeilykenkiäkin. Sini kysyi, mitkä kengät minulla on. Vastasin, että tällaiset, hmm, La Sportivat. Ne ovat vaaleanvihreät, tai oikeammin mintunvihreät, toisin kuin ne miehille tarkoitetut keltaiset. Ne ovat mielestäni hyvin lämpimät ja varsin viehättävät, ovathan ne lempiväriäni, ja olen vieläpä tykännyt kiivetä niillä. Menee samaan sarjaan kuin se, että tunnistan piissit väreistä, en koosta. Myös tuossa eräänä päivänä jääkiipeilykokeiluun tullut pariskunta kyseli kengistäni ja niiden soveltuvuudesta jäätikkötouhuihin yms. Heille kerroin mintunvihreiden ja varsin viehättävien La Sportivoideni olevan oikein kivat yleiskiipeilykengät, joissa on mukava olla ja joissa varpaat eivät jäädy ihan heti. Tajusin tämän jälkeen tsekata Tonilta kenkieni tarkemmat speksit. Älä kuitenkaan kysy, mitkä ne olivat. Unohdin ne saman tien. Joku saivartelija voisi kutsua minua blondiksi. En myönnä, enkä kiellä, päätelköön kukin itse. Mutta takaisin asiaan.
Meitä on muitakin aivan mahtavan herttaisia tyttöjä AP:n hommissa kuin Sini ja minä. Jos me olemme Sinin kanssa jatkuvasti narunjatkona, niin Teija (kuvassa, tunnistat hymystä) ja Sonia vastaavat mehu- ja munkki- ja sielun huollosta. Ja hyvin vastaavatkin. Yhdessä me olemme kuulemma Apiksen Herttaiset Tytöt. En ole itse ihan varma, allekirjoittaako Toni ao. lausekkeen. Viimeksi tänä aamuna olin ”Päivänsäde”. En siis Päivänsäde, vaan ”Päivänsäde”, sitaateissa. Tiedäthän, ne hipsut sanan ympärillä, joilla pyritään alleviivaamaan, että tarkoitetaankin itse asiassa jotain ihan muuta. Mitä lie Toni tarkoittanut? Luulen, etten halua tietää.
Asiasta kukkaruukkuun. Apiksen Herttaisista, ei siis ”Päivänsäteestä”, tulikin mieleeni, että tässä eräänä päivänä oli aivan mahtavaa nähdä Rapolanmutkan putouksilla, miten kolmen naisen köysistö mennä liidaili jyrkkää jäätä ja nautti ulkoilusta. Aivan upeaa meininkiä, joka rikastaa kummasti tätä yleensä vähän turhan miehistä kiipeilysceneä. Naiset aivan liian usein jäävät varmistajan ja kakkostelijan rooliin. Meidän pitäisi luottaa enemmän itseemme ja ottaa rohkeammin se terävä pää ja antaa palaa. Onneksi kohdalleni on sattunut, tai no, trial and error –menetelmän mukaisesti pikemminkin valikoitunut, mies, joka jaksaa kannustaa ja rohkaista minua omassa kiipeilyssäni, vaikka olenkin välillä kuulemma ”Päivänsäde”. Ja onneksi haluamme kiivetä samankaltaisia linjoja samalla tasolla. Se mahdollistaa sen, että olemme tasavertaisia köysistössämme. Missä muussa lajissa nainen ja mies voivat toimia tasavertaisena tiiminä? Ei tule mieleen ainakaan ihan heti. Hyvät naiset, jos ette jo ole tarttuneet köyden terävään päähän, niin, les filles, je vous en prie, filez aux barricades!
Miten ihmeessä onnistuinkaan päätymään teknokiipeilystä jääkiipeilyn ja polven kuntoutuksen kautta tasa-arvon tematiikkaan kiipeilykontekstissa? Voisiko joku selittää?
Alas siis barrikadeilta ja takaisin maanpinnalle. Olimme Loppiaisviikolla Tonin kanssa pitkästä aikaa ihan kaksistaan kiipeämässä. Olimme oikea tehokaksikko. Viritimme narun Pirunkallion korkeimpaan kohtaan ja aloimme reenata, ihan tosissaan. Kiipesimme kerta toisensa jälkeen Tonin Will Gaddin kirjasta bongaamaa kolmea eri teemaa: 1) hakut ja raudat vain ja ainoastaan valmiisiin reikiin ja jalkiksiin asettaen, ei lyöden /potkaisten, 2) mahdollisimman vähillä lyönneillä /jalan pleissauksilla ylös eli hakut ja raudat kerralla mahdollisimman korkealle lyöden ja 3) mahdollisimman nopeasti ylös. Oli ihan sairaan hauskaa! Ekaa kertaa elämässäni löysin jääkiipeilystä samanlaista muuvijumppaa ja liikkeiden rikkautta kuin kalliokiipeilystä. Suosittelen! No, tuo kolmas harkka, nopeus, jäi minulta tekemättä, sillä tässä vaiheessa kyykkätreenejä ei oikein irtoa tuota nopeutta. Harkkasession seurauksena jouduin myös muuttamaan käsitystäni jääkiipeilystä äijämäisenä ja monotonisena hutkimisena samaan malliin kuin jouduin syksyllä muuttamaan käsitystäni teknokiipeilystä insinöörismiesten gear-hifistelynä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen hakunvarteen seuraavan kerran! Niin hienoja, minulle varsin epätyypillisiä, dynaamisia muuveja ja toisaalta niitä erittäin tyypillisiä hiipivän intiaanin släbihiippailuja tuli tehtyä, että huhhuh. Olen viimeinkin löytänyt vastavoiman jääkiipeilyyn olennaisesti kuuluvalle sormien jäätymiselle: jääkiipeilyssä on kyse muustakin kuin monotonisesta äijäpotkimisesta ja hutkimisesta. Kauanhan tämän hiffaamiseen meni, mutta siitä viis. Pääasia lienee, että olen viimeinkin, kaikkien näiden kiipeilyvuosien jälkeen, ymmärtänyt, että jääkiipeilyllä on muutakin annettavaa kuin jäätyneet sormet.
Hienoista muuveista puheen ollen. Minulla on aivan uskomaton kyky kiivetä itseni solmuun. En kerta kaikkiaan tunnu tajuavan, että olen jäällä, en kalliolla. Kerta toisensa jälkeen saan itseni kiinni yrittämästä epätoivoisesti siirtää kinttujani ristiin jalkikselta toiselle. Piru vie ne rautojen piikit ovat edessä, eivät sivussa. Ilmiselvä tuotekehittelyn paikka rautojen valmistajille. Toinen perisyntini jäällä on kiivetä jalat ihan sairaan korkealle suhteessa hakkuihin. Kalliolla tuollaiset jalan nostot ja kyykkäämiset (kohtalona kyykkäys?) ovat minulle tyypillisiä, mutta jäällä ne ovat toistaiseksi aiheuttaneet ainoastaan hankaluuksia (minulle) ja huvitusta (muille). Kroppani ja tekniikkani eivät kerta kaikkiaan riitä siihen, mitä mielessäni liikkuu. Siinähän sitten rimpuilen ja ihmettelen. Katso vaikka oheista kuvaa. Näyttääkö muuvi sinustakin enemmän kallio- kuin jääkiipeilyltä?