Koska minä ja marraskuu emme pidä toisistamme, eikä Tonikaan mikään pimeyden ja räntäsateen suurin ystävä ole päätimme tänä vuonna aikaistaa Kalymnoksen lomaamme vuodenvaihteesta marraskuulle. Aiemmin kesällä olin ollut satavarma, että olen kiipeilykunnossa viimeistään marraskuussa. No, toisin kävi. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan ja ihmetellään. Kamat on purettu ja taloksi asetuttu Trikiliksen perheen omistamaan Alkyoniin. Parvekkeeltamme aukeaa tuttuakin tutumpi, aina niin upea näkymä Aegeanmerelle. Suoraan edessämme on toinen saari, Telendos, jonka laki kohoaa noin 400 metrin korkeuteen. Telendoksen ja Kalymnoksen välissä on kapea salmi, jossa puksuttaa tuon tuosta kalastusveneitä. Salmi on suojattu muinaismuistolain nojalla, eikä siellä saa esimerkiksi sukeltaa. Aiemmin saaria yhdisti matala kannas, joka sortui mereen maanjäristyksessä taloineen päivineen aika päivää sitten. Kalymnokselle, ja etenkin parvekkeellemme täällä, tyypillinen äänimaisema on salmesta kantautuva puksutus, jota säestää pari yli-innokasta kukkoa ja iltaa kohden yhä kovaäänisemmäksi muuttuva heinäsirkkojen kuoro. En yhtään ihmettele, että yhden tunnetun kiipeilyreitin nimi on ”Kill the Cock”. Telendoksen takana, etelään ja länteen, aukeaa Aegeanmeri niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja horisontissa siintää aika ajoin kauppalaivojen silhuetteja. Kirkkaalla säällä lännessä saattaa nähdä myös Amorgoksen saaren, jonne on matkaa noin 60 kilometriä. Auringonlasku on aina yhtä vaikuttava. Näyttää aivan siltä kuin oranssinhehkuinen pallo uppoaisi mereen. Meillä on auringonlaskusta niin monta valokuvaa, että niillä tapetoisi kokonaisen linnan.

Kalymnokseen liittyy äänimaiseman lisäksi myös vahvoja tuoksuja. Kun päristelee skootterilla saaren pääkaupunkiin Pothiaan pizzalle tai ostoksille, ei voi välttyä eukalyptuspuiden tuoksulta. Kun puolestaan kömpii kreikkalaisessa rintakarvapöpelikössä kiipeilysektoreille tulvii sieraimiin timjamin ja rosmariinin tuoksua. Kalymnokseen kuuluu olennaisesti myös tolkuton määrä vuohen paskaa, jolta ei kerta kaikkiaan voi välttyä. Kädet tulee pestyä varsin hyvin aina kiipeilypäivän jälkeen. Toisinaan oman hajuelämyksensä muodostavat myös kallion laelta tippuneiden vuohipoloisten mätänevät ruhot. Jäljelle jääneet komeat sarvet pääkalloineen päätyvät toisinaan vartioimaan kiipeilysektoreita. Vuohet, koko elinkaarensa matkalta, kuuluvat olennaisesti Kalymnokseen.

Vastakohtana tutuille äänille ja tuoksulle tälle reissulle uutta ja ihmeellistä on se, että olen ensimmäistä kertaa reissussa hang-aroundina, en siis itse kiipeämässä. Outoa. Toisaalta, olen jo ehtinyt hyväksyä tilanteeni, joten olen olosuhteisiin nähden varsin lunki. Kinttuni ei myöskään kipeytynyt mitenkään erityisemmin pitkän matkapäivän jälkeen. Pidin koko päivän ajan polvessani TENSiä, ja aina kun kävelin, annoin polvelle sähköhoitoa. Turvatarkastuksissa vähän ihmettelivät, miksi housujeni vyötäröaukosta tuli sähköjohdot. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut kaivelemaan niitä tarkemmin tai käskenyt laskea housuja alas. Se jos jokin olisi ollut kiusallista.

Olin jo ennen reissua ehtinyt pohtia tykönäni, millaista olisi olla ”ihan vain lomalla”. Olla siis suorittamatta mitään aktiviteetteja kuten kiipeilyä, sukellusta tai snorklausta, takamaastohiihtoa tai murtsikaa. Siis ihan vain olla. Sellaista normaalia lomailua, josta kuulee puhuttavan. Tietääkseni aika moni lomailee niin, että vain on tai käy kahvilla, shoppailee, katselee maisemia ja nähtävyyksiä ja chillailee. Meillä on aina tapana ”suorittaa pientä liikunta-aktiviteettiä” aamusta iltaan ja illalla kaatua puolikuolleena punkan pohjalle. Nyt en kuitenkaan voisi suorittaa yhtikäs mitään yhtään millään mittapuulla mitattuna. Toki otin mukaan rakkaan vadelmanpunaisen vesijuoksuvyöni, sillä hyvähän Aegeanmeressä on polskia. Mutta ensimmäisen kerran Tonin ja minun yhteiseloni aikana, emme voisi lomailla niin kuin meillä on ollut tapana lomailla. Nyt pitäisi toimia kinttuni ehdoilla ja se saattaisi tarkoittaa sitäkin, että minä vain olen ja katselen ulappaa. Siltä varalta, että pelkkä ulapan tuijotus alkaisi tylsistyttää otin mukaan kuitenkin kirjoja ja lukemattomia Suomen Ku(i)valehtiä noin puolen vuoden ajalta sekä sukkapuikot ja lankaa. Ei kai kukaan, hyvänen aika sentään, hetkessä muutu ja osaa lopettaa tehosuorittamista kuin seinään. Jos ulapalle katselu alkaisi kyllästyttää, voisin aina kutoa vilauttaa yhdet villasukat lisää. Meillä tosin alkaa olla pikku hiljaa jo aika paljon villasukkia. Sitten, kun polveni on kondiksessa meillä on villasukkia varmaan loppuiäksi. Minusta ei siis tule sukkia kutovaa mummoa, älkää pelätkö. Olen jo ehtinyt kutoa villasukkavarannot täyteen. Ehkäpä alan seuraavaksi kutoa lapasia?

Ah, aurinko tuli juuri esiin parvekkeen katon takaa. Jännä, miten elimistö on jo ehtinyt tottua pimeään, kun auringonvalo pistää silmät sirrilleen. En usko, että ihmistä on tehty elämään 60:n leveyspiirin pohjoispuolella. Siellä me kuitenkin elämämme ja puurramme loppusyksyn karseista keleistä ja pimeydestä huolimatta. Kummallista itsensä kiduttamista. Täällä puolestaan on omanlaisensa murheensa. Vielä muutama vuosi takaperin Kalymnoksella asui vakituiseen noin 17.000 ihmistä. Lomamme ensimmäisenä aamuna juodessamme aamuteetä isäntämme Yrjön (Giorgios) kanssa, Yrjö päivitteli meille, että saarella asuu enää vain reilut 10.000 ihmistä. Viimeisin lama on tehnyt tehtävänsä ja väkeä on lähtenyt merten yli Australiaan asti leveämmän leivän perässä. Ongelmien vyyhti on monimutkainen ja –syinen. Kaikki meidän kalymnoslaiset ystävämme tekevät päätyönsä valtiolle mutta hankkivat valtaosan tuloistaan matkailusta pyörittämällä omia mikroyrityksiään. Ja tästä toimeentulosta maksetaan veroja vain hyvin marginaalisesti. Nyt valtio on leikannut sekä eläkkeitä että palkkoja, jolloin osa porukoista on alkanut etsiä, ei vain kakkos-, vaan myös kolmosduuneja. Eläkkeitä on puolitettu ja palkoista nipsaistu 15-20 %. Ne, joilla on tuloja lähettävät varoja niille perheenjäsenilleen, joilla ei tuloja ole. Se siitä leveästä leivästä. Medioista on saanut viime aikoina sellaisen käsityksen, että kreikkalaiset ovat laiskoja kuin lapamadot ja ovat barrikadeilla jatkuvasti. No okei, valituksen määrä on vakio, mutta laiskoiksi kalymnoslaisia ystäviämme ei voi haukkua.

Perhekäsitys on täällä erilainen kuin Pohjois-Euroopassa. Yrjö lähettää joka kuukausi rahaa vanhemmilleen, Rouva Trikilis, kapteenin vaimo ja eläkkeellä oleva rehtori, laittaa ruokaa koko perheelle, johon kuuluu pari aikuista tytärtä perheineen. Isovanhemmat vievät ja tuovat lapsenlapsia koulusta. Aina silloin tällöin kapteeni Trikilis tuuraa Mariaa ja Yrjöä Alkyonin asioissa. Meillä Pohjolassa lapset singahtavat pois kotoa jo alle parikymppisinä. Sellaista ei voisi Suomessa edes kuvitellakaan, että opintojen jälkeen palattaisiin jommankumman lapsuudenkodin yläkertaan ja perustettaisiin perhe. Okei, ei meillä ainakaan kaupungeissa olisi tähän tilaakaan.

Trikiliksillä käydessämme ovet ovat aina auki ja väkeä lappaa edes takaisin neljässä sukupolvessa. Aina välillä autetaan isomummoa rollaattorin kanssa olohuoneesta keittiöön ja takaisin perheen pienipien pyöriessä jaloissa. Siellä me istumme, muun muassa joulupäivänä, perintösoffalla ja juomme kahvia antiikkisista kahvikupeista ja syömme jonkun perheen naisista leipomia baakkelseja. Kreikkalaiset kakut ja pikkuleivät sisältävät aina joko pähkinää, mantelia tai hunajaa tai kaikkia niitä. Jouluna baakkelsien päällä on lisäksi aimo kerros tomusokeria. Keskustelut pyörivät aina politiikan ja talouden ympärillä. Kapteeni ja tyttärensä Maria puhuvat aivan loistavaa englantia, kun taas Yrjön kanssa pärjäillään ”Me Tarzan, You Jane” –kielikuvilla. Kukaan muu perheenjäsen ei puhu sanaakaan englantia, mutta jotenkin ne kuulumiset kuitenkin saadaan vaihdettua ja kahvit juotua. Välillä oman väen lisäksi seuraan liittyy myös kavereita ja naapureita. Ovet ovat kirjaimellisesti auki kadulle asti. Euroopassa ollaan mutta todellakin sen äärimmäisellä kaakkoislaidalla. Näkeehän täältä Turkkiin asti, eikä vain kirkkaalla säällä.

Joskus yhteiskuntamantsan opintojeni puitteissa oli puhetta alueellisesta identiteetistä ja siitä, onko olemassa eurooppalaista identiteettiä. Aina täällä ollessani totean, ettei sellaista ole olemassakaan. Niin erilaista on elämänmeno Euroopan kaakkoiskulmassa. Toisaalta samankaltaisten ongelmien parissa täälläkin painiskellaan – on terveyttä, on taloutta ja työttömyyttä ja homeongelmia. Samalla tavalla täälläkin haaveillaan lomasta. Yrjö ja Maria haaveilevat lumesta ja matkasta Suomeen. Voitteko kuvitella, matkasta Suomeen! Itävallassa he jo kerran kävivät. Mutta takaisin identiteettiin. Eurooppa itsessään ja elämä täällä todentaa mielestäni vääräksi puheet eurooppalaisen identiteetin olemassaolosta. Kuitenkin, kun olemme reissussa esimerkiksi Amerikassa, saattaa suustani päästä, että meillä Euroopassa asiat ovat näin ja näin. Yhtäkkiä olenkin kovin eurooppalainen, ikään kuin suomalainen olisi jotenkin liian pientä ja marginaalista, jotain jolla ei ole painoarvoa. Vastaavasti, kun tapaamme muita eurooppalaisia, sitä ollaan kuin lähinaapureita ja ihmetellään, miten täällä Jenkeissä ei ole minkäänlaista, ei siis minkäänlaista julkista liikennettä, eikä edes kävelykeskustoja!
En tiedä, olenko vain minä yhteiskuntamaantieteilijänä aina näiden alueisiin ja paikkoihin liittyvien teemojen lumoissa, vai kiehtovatko ne muitakin? Oli miten oli, Euroopan ulkopuolella identiteetissäni vahvistuu eurooppalaisuus. Euroopan sisällä puolestaan pohjoismaalaisuus vie voiton. Liekö tässä kyse siitä, että aina vieraalla maalla ollessa tulee vertailtua: mikä on samanlaista ja mikä on erilaista? Mikä poikkeaa, tuntuu toiselta ja mikä puolestaan on omaa, tuntuu tutulta. Nyt, kun olemme täällä Kalymnoksen urheilukiipeilyparatiisissa, ja minä olen ensimmäistä kertaa reissussa belay bunnynä, erilaista ja uutta on se, että voin istua tässä parvekkeella kaikessa rauhassa, vaikka aurinko paistaa. Ei ole kiire mihinkään. Kerrankin juuri tässä on hyvä, varsin hyvä.

—————–
Joskus se, mitä ei edes uskalla toivoa voi tulla toteen. Olin salaa, aivan salaa, kertomatta edes Tonille, toivonut, että voisin kiivetä täällä reitin tai pari. Ihan vain varovasti yläköydessä kiivetä ja tunnustella, miten polveni reagoi. Toiveeni toteutui. Huolimatta siitä, että approach eiliselle sektorille oli pitkä, pitempi kuin osasimme arvioida, ja hankalakulkuinen, pystyin kiipeämään kaksi kutosen linjaa. En usko sitä vieläkään. Pystyin siis kiipeämään puolen vuoden totaalitauon jälkeen. Eivätkä ne polvessani villinä hilluvat hermonpäät riehaantuneet lopullisesti! Okei, toki polveni on kipeä ja herätti useaan otteeseen viime yönä, muttei mitenkään merkittävästi normaalia kipeämpi. Kenties uskallan viimeinkin uskoa, että tunnelin päässä vilkahteleva valoilmiö on ihan oikea valo, eikä vain kangastus.

Btw: Toni on menettänyt järkensä (jos sitä nyt koskaan olikaan). Tultuamme eilen kiipeämästä, mies veti päällensä märkäpuvun ja lähti juosten uimaan. Voitteko kuvitella, juosten uimaan matkaa mereen vielä kiipeilypäivän jälkeen, sairasta sanon minä! Minä sentään olin järjissäni ja istuin parvekkeella (siinä kuuluisassa) ilta-auringossa ja join Mythosta (=oikein raikas paikallinen olut) ja söin sipsejä. Olihan kinttuni oluen ja sipsit ansainnut, skål!

Adventure Partners järjestää kiipeilykursseja Kalymnoksella syys- ja kevätkaudella. Kalymnoksella on noin 1.700 reittiä 64 sektorilla, ja multipitchien lukumäärä on tuplaantunut viimeisen parin vuoden aikana. Kalymnoksen kursseilla majoitutaan Massourin kylässä Alkyonissa, jonka parvekkeilta aukeaa se kuuluisa ilta-aurinkonäkymä Aegeanmeren horisonttiin. www.adventurepartners.fi/kalymnos.aspx