Olen päättänyt aloittaa teknisen kiipeilyn. Vielä vuosi sitten se ei olisi edes tullut mieleeni. Pidin teknoa insinööristyyppisten hifistien hommana. Nyt en malta odottaa, että pääsen välppäämään releitä ja sotkeutumaan daisyihin ja tikkaisiin. Miten tähän on tultu?

Olen ennen kaikkea trädikiipeilijä. Nautin pitkistä maltillisen vaikeusasteen luomulinjoista, päiväretkistä, ulkoilmasta ja –elämästä ja näihin oleellisesti liittyvästä hyvien ystävien seurasta. Kiipeän sporttia, koska siitä on hyötyä, tai ainakin niin sanotaan. Sisäkiipeily on minulle vain piirun verran vähemmän vastenmielistä kuin punttisalilla käynti. Boulderoida en uskalla, sillä pelkään pudota pädille. Trädikiipeily sopii minulle, sillä saan omilla päätöksilläni määrittää itse, millä riskitasolla kiipeän. Saan itse lukea kalliota ja määritellä omat sekvenssini. Saan itse valita ja pleissata sopivan piissin ja päättää, olenko tyytyväinen siihen vai koetanko laittaa paremman. Ja taas uudelleen lukea reittiä ja päättää, missä pysähdyn seuraavan kerran pleissaamaan. Saan kiivetä mieheni Tonin kanssa aivan upeita kallioreittejä ja samalla nähdä aivan upeita paikkoja eri puolilla maailmaa ja tehdä havaintoja yhteiskuntamaantieteilijän uteliain silmin. Mutta, nyt kirjoitan asian vierestä, tässähän oli kyse teknosta, ei trädi-multipitch -kiipeilyn ja kiipeilymatkailun ihanuudesta.

On siis tultu siihen, että haluan päästä sotkeutumaan niihin daisyihin ja tikkaisiin siitä huolimatta, että on lokakuu puoliväli ja lämpömittari ulkona näyttää +5:ttä astetta ja taivas näyttää siltä kuin aikoisi lorauttaa alleen.

Tähän on syynsä. En ole päässyt kiipeämään puoleen vuoteen. Olen joutunut jättämään väliin kaksi kiipeilyreissua. Ensin piti lähteä Lofooteille pariksi viikoksi. Sen sijaan päädyin tukholmalaiseen lähiöön vesijuoksemaan kukkahattu päässä. Siitä reissusta poiki nimi uudelle reitilleni, jonka olen jo putsannut, mutta en, yllätys yllätys, ole vielä saanut kiivetä – Aqualöparens Blomsterhatt. Toinen kiipeilyreissu, jonka jouduin jättämään väliin olisi ollut Squamishiin Kanadaan. No, ei se mitään, Toni lähti, yksin. Minä sen sijaan vesijuoksin edelleen. Tällä kertaa tosin Tyresjö oli vaihtunut Vuosaaren uimahalliin. Se on ihan kiva paikka, jos tykkää. Siellä on mm. kylmäallas ja hierovia vesisuihkuja. Tiedäthän, sellaisia, joita kylpylöissäkin on. Kylpylöistä puheen ollen, pääsin sen varsin yliarvostetun Squamishin sijaan myös ihan oikeaan kylpylään, Haikkoon, ystäväni Mäkelän Eevan kanssa. Eeva oli juuri päässyt eroon kipsistä, joten oli mukava ontua ja polskia yhdessä. Kävimme myös naiskohderyhmälle suunnatuissa ihanuushoidoissa ja kaunistuimme varmasti aivan mahdottoman paljon. Myönnettäköön kuitenkin, että Haikon illallissalissa me kaksi tunsimme jostain syystä, että emme kuuluneet joukkoon. Ehkä en kuitenkaan syvenny syihin sen kummemmin, vaan luotan siihen, että kiipeilijänä ymmärrät, miksi. Huomaan, että unohdin taas, että minun piti kirjoittaa siitä, miten tekninen kiipeily tulee pelastamaan henkisen hyvinvointini, mutta aloin kirjoittaa kylpylöistä ja joukkoon kuuluvuuden tunteesta. Tähän todellakin on tultu. Olen siis ajautunut kylpyläasiakkaaksi ja joutunut pohtimaan kuulumistani erilaisiin yhteisöihin.

Minulla on siis polvivamma, enkä saa kiivetä. Sen sijaan saan vesijuosta, jumpata, mummopyöräillä ja kutoa sukkia. Polvivamma on seurausta polvivammasta, jonka korjaamiseksi tehtiin liian monta polvileikkausta, mistä seurasi varsin kiusallinen hermovaurio (huom. kiusallinen sanan alkuperäisessä merkityksessä). Koska nykyinen lajirepertuaarini on varsin suppea tai, no, myönnettäköön, kerrassaan naurettava ja pois sulkee kaikki lempilajini, alan olla hieman leipiintynyt. Joskus jopa ärtynyt, vihainen, masentunut, myrtynyt, lohduton ja maani myynyt. Olen myös joutunut pohtimaan uudelleen identiteettiäni sekä sidostani erilaisiin yhteisöihin, jotka kovin usein määrittyvät jonkun yhteisen tekemisen kautta ja joista voi kokea joutuvansa ulos, mikäli ao. tekeminen ei enää luonnistu. Haasteelliseksi tämä ulkopuolisuuden tai toiseuden tunne muodostuu siinä kohdin, kun valtaosa tuttavapiiristä kuuluu ao. yhteisöön. Mistä jutella, kun kohdataan? Ketä kiinnostaa se, kuinka monta (kilo)metriä olen vesijuossut, mitä merkkiä vesijuoksuvyöni on ja mitkä ovat sen tekniset ominaisuudet? Mistä puhua, kun ei ole yhtäkään kiipeilyreissua kiikarissa, eikä mitään olemassa olevaa mittaria käyttäen mitään muutakaan mainittavaa huippuhetkeä? Mutta tosiaan, tässä kirjoitelmassa ei pitänyt olla kyse identiteetin murroksesta, yhden muuttumisesta toiseksi tai tutun muuttumisesta vieraaksi. Eli takaisin asiaan, teknisen kiipeilyn mieltä ylentävään vaikutukseen.

Mieheni Toni siis lähti tässä joku päivä teknoamaan. Koska päivä oli kaunis, enkä vielä ollut suorittanut päivittäistä mummopyöräilyäni (mummopyöräily on fysseni auktorisoima vaihtoehto vesijuoksulle), päätin polkea seuraksi. Jostain syystä pakkasin valjaani mukaan. Varmaankin pakkoliike, muisto menneestä tai yritys kieltää todellisuus. Seurasin kalliolla jonkin aikaa Tonin etenemistä ja sekvenssejä. Mutta tekno lienee yleisölajina melkein yhtä mielenkiintoinen kuin miesten 50 km:n perinteinen hiihto, joten torkahdin melko pian ja havahduin vasta, kun Toni oli jo ylhäällä ja huusi, halusinko kokeilla. Polveni oli sinä lokakuisena päivänä vain vähän kipeä, joten päätin haluta. Ja olihan siinä pötkötellessä jo tullut vähän kylmäkin, enkä ollut pakannut tälle retkelle eväitäkään mukaan. Vaihtoehdot olivat siis vähissä. Eikun valjaat päälle, daisyt kiinni belay loopiin, toiset päät sulkkareihin sekä tikkaisiin ja gearloopeihin roikkumaan. Tikkaisiin kompastellen suoriuduin reitin alle. Toni selitti sekvenssin ja lupasi yläköysivarmistaa, sillä olinhan ensimmäistä kertaa liikenteessä. Kaikki pisteet Tonille, sillä ensimmäistä kertaa teknoavan yläköysivarmistaminen on varmasti melkein yhtä puuduttavaa kuin jonottaminen Kehä I:sen iltapäiväruuhkassa.

Mutta se olikin kivaa! Oli aivan mahtavaa olla taas vertikaalipinnalla! Yatesin daisyt olivat aivan mahtavat, sillä lyhennys toimi portaattomasti vetämällä. Tikkaatkin olivat sellaiset helpot, joihin sai tuupattua jalat ilman suurempaa säätöä. Lisäksi neljän tikkaan meininki sopi hyvin polvivammaiselle – ei tarvinnut väännellä jalkoja mihinkään erikoisiin kulmiin. Sen kun kömmin portaita ylös high-stepiin, nostin alempia tikkaita ylös seuraavaan piissiin, testasin piissin, vaihdoin tikkaita, kömmin ylös jne jne. Maasta katsottuna niin monotoniselta näyttänyt möngintä heräsikin henkiin yhtä tahtia itseni kanssa. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen sain kokea kiipeilyfiiliksiä. Tokikin hyvin erilaisia kuin vapaakiipeilyssä, mutta silti, kiipeilyfiiliksiä. Päästyäni reitin puoliväliin oli tekno saanut minusta yliotteen. Enää en ollut valmis allekirjoittamaan ajatustani teknosta insinööristyyppisten miesten hifihommailuna. Ehkä se olikin passelia puuhaa myös tekniikan turistiluokassa matkustaville vapaakiipeilyaddiktinaisille.

Vai oliko kyse vain harhasta? Oliko loppujen lopuksi kuitenkin kyse siitä, että puoli vuotta vesijuoksukuurilla olleelle vapaakiipeilijälle käy ihan kaikki, kunhan vaan pääsee kiipeämään. Vai oliko kyse siitä, että halusin keinolla millä hyvänsä selättää ikään kuin varkain heränneen toiseuden tunteen ja tuntea jälleen kuuluvani yhteisöön. Voi toki olla. Ja, myönnettäköön, olihan se mukavaa olla taas edes jollain asteella mukana meiningeissä, kun seuraavana viikonloppuna olin Johanneksen ja Tonin kuunteluoppilaana Adventure Partnersin teknokurssilla. Kuunteluoppilaana, sillä en uskaltanut kuitenkaan hurjastella ja kiivetä kahta kertaa saman viikon aikana. Mutta ihan sama minulle. Pääasia, että olen löytänyt polvelleni sopivan tavan kiivetä, edes kerran viikossa. Se on tämän puolen vuoden jälkeen ihan käsittämättömän hieno tunne. Toki edelleenkin haaveilen vapaakiipeilystä, mutta sen aika ei ole vielä. Sillä välin, tulkoon marraskuu ja räntäsade, tulkoon koiranilmat ja syyssateet! Tämä tyttö teknoaa!

Blogittajanne Miia toimii Adventure Partnersin ohjaajana ja terapisoi hermokipuisen polven aiheuttamaa hermojen menettämisen painetta mm. kirjoittelemalla elämästään polvivammaisena kiipeilijänä